Sosiaalinen media ja oppiminen: iso kuva

Internetin kehityksessä voidaan erottaa vaiheet web 1.0, web 2.0 (≈sosiaalinen media) ja nupuillaan oleva web 3.0. Mistä näissä kehitysvaiheissa on kyse ja miten ne heijastuvat oppimiseen? Mitä ovat oppiminen 1.0, oppiminen 2.0 ja oppiminen 3.0? Yritän tässä artikkelissa hahmotella isoa kuvaa siitä, mistä tullaan ja minne ollaan menossa. Myötäilen tässä Jackie Gersteinin esittämää erinomaista jäsennystä.

Viime vuodet puhe sosiaalisesta mediasta (=web 2.0) on kasvanut koulutusalalla, mutta käytännön opetuksessa ajatuksia toteuttaa vielä vähemmistö. Voi sanoa, että alan valtavirta on jämähtänyt vaiheeseen 1.0. Sen sijaan koulutuksen tulisi olla kehityksen eturintamassa – eräänlainen laboratorio – ja kurkottaa kohti sitä, mitä horisontissa hämäränä näkyvä web 3.0 tuo tullessaan.

Seuraavassa kolme kuvaa oppimisesta, internetin kehitysvaiheita seuraillen. Miksi ylipäätään sitoa oppiminen internetin kehitykseen? Koska internetistä on kehittymässä koko yhteiskuntaa voimakkaasti muovaava voima, joka muuttaa vähitellen kaiken – työn, oppimisen, liiketoimintamallit, median jne. Lue lisää vaikka tästä Risto Linturin kirjoituksesta.

Maalailen tässä isolla pensselillä, joten yksityiskohdat eivät ehkä ihan tarkkoina piirry. Todellisuudessahan vaiheet 1.0, 2.0 ja 3.0. sekoittuvat. William Gibsonin sanoin ”tulevaisuus on epätasaisesti jakautunut” – jotkut meistä elävät tulevaisuutta jo nyt.

”Tuotantolinja” – oppiminen 1.0 ja web 1.0

Teollisuusyhteiskunnassa yritysten valmistamia tuotteita ja asiantuntijoiden tuottamia sisältöjä tuotettiin massoittain ja levitettiin identtisinä kuluttajille. Koulutus heijasteli tätä ajattelumallia ja sen rooli oli käytännössä siirtää opetussuunnitelman sisällöt päähämme.

Vietimme suurimman osan opiskeluajastamme huoneissa, joissa tietoa annosteli meille yksi tiedon haltija. Jokaisen kurssin lopussa testattiin, kuinka suuren osan tiedosta olimme onnistuneet painamaan mieleemme. Kaikki opiskelijat lukivat samat tekstit ja pyrkivät samaan ulkoapäin määriteltyyn tavoitteeseen (opetussuunnitelma). Huoneeseen suljetut oppijat olivat eri tasoisia ja rytmin määrittivät yleensä ne, joilla oli eniten oppimisvaikeuksia. Oppiminen oli opettajajohtoista ja oppijan osaksi nähtiin vastaanottaminen ja kysymyksiin vastaaminen. Työelämässä opiskelun tuloksia pidettiin yleisesti epätyydyttävinä.

Tämä kuvaus heijastelee pitkälti sitä, mitä on esitetty web 1.0 -vaiheesta. Informaatiota välitettiin ylhäältä alas ja siihen oli varaa vain isommilla toimijoilla (yritykset, mediatalot). Sisällöntuottajia oli vähän ja suurin osa ihmisistä tyytyi vain passiivisesti kuluttamaan web -sisältöä. Käyttäjät eivät voineet itse muokata tai julkaista verkkosivuja (user generated content) vaan se oli web-ammattilaisten työtä.  Verkko oli pitkälti yhdensuuntainen media – sosiaalista mediaa ei vielä ollut.

Tällainen teollisen yhteiskunnan tarpeista lähtevä ”tuotantolinja” on puksuttanut pitkään ilman suuria mullistuksia. Sukupolvet toisensa jälkeen ovat saaneet koulutuksensa tähän tapaan, eikä vakiintuneita, lähes itsestäänselviltä vaikuttavia toimintamalleja ole helppo muuttaa. Olisi jo aika. Vuoden 2013 TED puheessa ”Build a School in the Cloud” Sugata Mitra toteaa, että tällaisessa muodossaan koulu  on tullut tarpeettomaksi:

Sosiaalinen media (web 2.0) ja oppiminen 2.0

Tällä vuosituhannella on hahmottunut hyvin erilainen kuva oppimisesta. Sen taustalla  on monia tekijöitä, mutta ehkä merkittävin on internetin kypsyminen web 2.0 -vaiheeseen.

Sosiaalinen media on tehnyt passiivisista kuluttajista aktiivisia sisällöntuottajia (tai ainakin se tarjoaa siihen mahdollisuuden). Verkostoissa informaatio ei virtaa hierarkkisesti ylhäältä alas vaan vapaammin kaikkien verkoston jäsenten välillä. Kun ihmiset jakavat tuotoksiaan, he samanaikaisesti oppivat ja opettavat toisiaan. Blogien, wikien ym. helppojen web 2.0 -julkaisuvälineiden myötä sisällön määrä on räjähtänyt: verkkoon tuotetaan nykyisin yhdessä päivässä enemmän sisältöä kuin koko netissä oli ennen vuotta 2003.

Samalla myös oppimisen mahdollisuudet verkossa ovat moninkertaistuneet. Tiedon ja resurssien runsaudensarvi  verkossa paisuu päivä päivältä: huippuyliopistojen MOOC -kurssit, asiantuntijablogit, maailmanluokan TED ja RSA -videot, tietoa jakavat eri alojen verkostot ja yhteisöt ja sitä seulovat kuraattorit, tietotyön tuottavuutta lisäävät digivälineet Evernotesta Ziteen ja Google Driveen… Oikein käytettynä netti voi olla tehokkain ikinä kehitetty oppimisen väline. Ainakin minulle se on sitä.

Kun tietoa on saatavilla yltäkylläisesti, koko tiedon käsityksemme muuttuu. Ei ole enää niin suurta tarvetta säilöä tietoa ihmisten pään sisään (”just in case” -tieto), kun sitä voi Googlettaa ongelmatilanteessa mobiilisti (”just in time” -tieto). Pänttäämisen tarvetta vähentävät myös nykyaikaiset digitaaliset muistiinpanovälineet, joilla voi tavallaan jatkaa fyysistä muistiaan. Opetussuunnitelmat ja toimintakulttuuri korostavat edelleen liiaksi sitä, mitkä sisällöt tulisi ehtiä käydä läpi. Työelämän kannalta tätä olennaisempaa on kuitenkin se, mitä taitoja siinä sivussa opitaan (kriittinen ajattelu, informaatiotaidot, argumentointi, tiimityö…).

Mutta mitä on todellisuus? Samaan aikaan kun oppijan eteen levittäytyvät netissä loputtomat oppimismahdollisuudet, kouluissa opiskelijat suljetaan luokkaan, eteen astuu opettaja ja materiaaliksi annetaan kirja. Koulu on tällä hetkellä yksi harvoista paikoista yhteiskunnassa, jossa ihmisiltä edelleen estetään yhteys ulkomaailmaan. Internet, mobiililaitteet ja sosiaalinen media ovat monessa koulussa kiellettyjä häiriötekijöitä. Valtavirtamedian uutisoinnissa näkyvimpiä ovat usein tällaiset äänenpainot: ”Koulu ottaa pois oppilaiden kännykät” (HS 24.5.2013).

Toki netistä löytyy kaiken hyvän ja oikean lisäksi kaikki kauhea ja väärä. Juuri siksi se kannattaisi ottaa haltuun muutoinkin kuin viihdemielessä. Jos netin tarjoamat oppimismahdollisuudet järjestelmällisesti suljetaan opiskelijoiden ulottumattomiin, heillä on hyvin heikot valmiudet selviytyä todellisen työelämän haasteista, joissa nettiä hyödynnetään heti ensimmäiseksi.

Räätälöity oppimispolku – oppiminen 3.0 ja Web 3.0

Mitä Web 3.0 tuo tullessaan? Tällä hetkellä on vielä aikaista sanoa. On esitetty, että Web 3.0 ymmärtäisi paremmin inhimillistä merkityksenantoa ja esimerkiksi hakukoneet löytäisivät paremmin henkilökohtaisesti merkittävää sisältöä. Web 3.0:aa on myös verrattu henkilökohtaiseen assistenttiin, joka oppii tuntemaan tarpeemme ja vastaamaan niihin kontekstin mukaan. Tällaisen älykkään teknologian ensimmäinen aalto on jo todellisuutta: Applen Siri ja Google Now.

Samaan tapaan voidaan ennakoida, että oppimisesta tulee yhä enemmän itseohjautuvaa ja yksilöllisesti räätälöitävää. Meitä opetetaan vähemmän, mutta me opimme enemmän. Oppiminen alkaa suuntautua enemmän asioihin, jotka me itse valitsemme, eikä sellasiin, jotka joku muu on valinnut puolestamme. Jotkut puhuvat ”räätälöinnin aikakaudesta”, jolloin jokainen voi oppia miten haluaa, missä haluaa, milloin haluaa ja kenen kanssa haluaa.

Verkossa jokainen oppija voi luoda oman yksillöllisen polkunsa. Hän voi valita omat opettajansa (sekä paikallisesti että globaalista tarjonnasta – esim. skillshare.com), etsiä tarvitsemansa resurssit ja valita itselleen sopivat välineet. Hän rakentaa vähitellen omaa vertaisista ja alansa asiantuntijoista koostuvaa oppimisverkostoa (PLN). Hän kokoaa tuotoksiaan omaan henkilökohtaiseen oppimisympäristöönsä (PLE), joka toimii samalla hänen oppimisportfolionaan. Hän osoittaa osaamisensa työnantajille todellisilla tuotoksillaan, ei tutkintopaperilla, jonka instituutio hänelle myöntää.

Oppiminen 3.0 – kytkennät ja yhteisöt

Samalla oppiminen perustuu yhä enemmän jakamiseen, verkostoihin ja yhteisöihin. Tehokkain tapa pitää oma osaaminen ajan tasalla on kytkeytyä alan ihmisiin ja tiedon virtoihin. Jotta jatkuvaa, elinikäistä oppimista voitaisiin tukea paremmin, jäykistä tutkinnoista kannattaisi siirtyä kohti pienempiä moduleita, joita on helpompi hyödyntää työn ohessa. Avaan vähän tätä ajatusta palaamalla ”just in case” ja ”just in time” -tiedon jaotteluun.

”Just in case” -tieto, mitä koulutus nykyisin pitkälti tarjoaa (kurssit, tutkinnot), on epätehokasta: Suurta osaa oppimastaan ei tule tarvitsemaan koskaan tai sitten se on jo ehtinyt unohtua, kun sitä tarvitsisi tosielämän ongelmatilanteessa. Ongelma on, että tieto on irrallaan sen käyttökontekstista. Sen sijaan jatkuvasti käsillä oleva tietopankki, josta saa tiedon ”on demand” (”just in time” -tieto) toimii paljon tehokkaammin. ”Just in time” -tietoa haetaan aina todelliseen ongelmaan ja se päätyy heti käyttöön. Kun oppimaansa soveltaa käytäntöön, se jää myös todennäköisemmin mieleen ja muuttuu oikeaksi osaamispääomaksi, mikä on motivoivaa.

”Just in time” -oppimisen määrää voidaan kasvattaa esimerkiksi seuraavilla keinoilla. Yksinkertaisempiin kysymyksiin vastauksia tarjoaa älykäs teknologia (Siri, Google Now ym.), joka ymmärtää yksilöllisiä tiedonintressejämme ja kietoutuu arkeemme yhä saumattomammin (Google -lasit ym. wearable computing). Monimutkaisempiin ongelmiin tarjoavat jatkuvaa tukea eri alojen yhteisöt, joissa voi esittää kysymyksiä vertaisille ja alan eksperteille (premium?). Oppivien yhteisöjen polttoainetta on resurssien, tapausesimerkkien (case) ja parhaiden käytäntöjen (best practices) jakaminen. Tähän voidaan kannustaa esimerkiksi pelimekaniikalla. Näin koulutus vastaisi paremmin todellisen työelämän haasteisiin, eikä olisi oma suljettu akvaarionsa.

Toki jakamisen ei tarvitse tapahtua pelkästään verkossa, vaan useimmille ns. sulautettu oppiminen (”blended learning”) on mielekkäintä. Hyvä esimerkki tästä on Juhana Kokkosen Metropoliassa lanseeraama ns. käänteinen opetusvastuu: opiskelijat ottavat oppimissyklien aikana selvää jostain asiasta ja opettavat sen muille. Jokainen opettajahan tietää, että asiat hallitsee todella vasta silloin, kun ne osaa esittää ymmärrettävästi muille. Vasta aktiivinen työskentely ja ulkoistaminen (muille selittäminen) johtaa syväoppimiseen. Ymmärrystä rakennetaan  samalla verkosta ammentamalla ja kasvokkain keskustelemalla. Sulautettua fyysistä/digitaalista vuorovaikutusta tukee näppärä oppimiskaluste ”leirinuotio”.

Onko sinulla ajatuksia, mitä tulevaisuuden oppiminen voisi olla? Jaa ne! 🙂