Skip to content

Tutkija sosiaalisessa mediassa – verkkonäkyvyydellä on väliä.

Tutkija sosiaalisessa mediassa
L

uulisi, että sosiaalinen media ja tieteellinen tutkimus olisivat kuin luotuja toisilleen. Eikö tieteessä perimmiltään ole kyse tiedon jakamisesta ja jalostamisesta yhteistyössä eteenpäin? Kuitenkin tutkijat ovat edelleen aliedustettuina somessa, eivätkä monet ole löytäneet sen hyötyjä. Miksi?

Kävin Aalto Yliopistolla puhumassa ja innostamassa henkilökuntaa syvemmälle sosiaaliseen mediaan. Esitykseni oli otsikoitu ”Visibility Matters: How can I use social media to strengthen my visibility as an expert – and why?” ja se löytyy myös Slidesharesta. Olen sivunnut aihetta myös aiemmin kirjoituksessani asiantuntija sosiaalisessa mediassa.

Tutkijat hitaasti sosiaaliseen mediaan

Yhdysvaltojen tämänvuotisilla tiedeviikoilla tohtori Kim Cobb esitti syitä tutkijoiden alhaiseen some-aktiivisuuteen. Näitä olivat mm.

1) Ajan puute
2) Pelko, että yksinkertaistaa asioita liikaa tai menettää objektiivisen tieteentekijän kuvan
3) Epämukavuus joka liittyy oman työn promotointiin (”Eikö työni kuuluisi puhua puolestaan?”)

Vastaan näihin selityksiin nopeasti. Paljon valitellussa ”ajan puutteessa” on yleensä kyse priorisoinnista. Jos huomaat, että opit sosiaalisessa mediassa päivittäin uutta, saat hyviä kontakteja ja kaiken lisäksi tämä on hauskaa, laitat todennäköisesti siihen mielelläsi aikaa (esim. 15min päivässä). Tämä saattaa vaatia, että katsoo sirpaleista some-maailmaa hieman tarkemmalla suurennuslasilla ja etsii itseä kiinnostavat verkostot ja oman ”heimonsa” verkosta. Esimerkiksi Twitterissä on nykyään monia huippututkijoita. Lisää vinkkejä verkoston rakenteluun saat mm. aiemmasta kirjoituksestani Twitter oppimisverkostona.

Sitten on erilaisia pelkoja, kuten Cobbin mainitsema liiallinen asioiden yksinkertaistaminen. Tähän vastaan, että aktiivisuus somessa, kuten blogin pitäminen, voi opettaa yksinkertaistamaan hyvässä mielessä. Moni tutkija kirjoittaa pitkästi ja tarpeettomankin monimutkaisesti. Blogi pakottaa valitsemaan jutun kärjen – mitä oikein haluaa viestiä. Selkeästi ja suoraan asiaan. Blogi vaatii journalistisempaa otetta: sisäänheittokuva, osuva otsikointi ja väliotsikointi, tiiviit kappaleet. Ainakin tällaiset tekstit todennäköisemmin luetaan. On lähinnä eduksi osata viestiä muillekin kuin kollegoille.

Jakamalla ideat varastetaan?

Lisäisin listaan vielä yhden yleisen pelon. Äärimmäisen kilpaillussa tiedemaailmassa nimittäin monilla elää pelko, että omat ideat varastetaan. Niitä ei välttämättä haluta jakaa ennen kuin ne ovat turvallisesti virallisen julkaisun kansien välissä. On totta, että netti on suuri kopiokone, josta moni ammentaa ilman että edes vaivautuisi viittaamaan alkuperäislähteeseen. Huomaan, että tätä tekevät toistuvasti jopa toimittajat, joiden ammattietiikkaan luulisi viittauskäytäntöjen kuuluvan. Toisaalta on todella vaikea piirtää raja, kuka sen tiedon oikein ”omistaa”. Tieto kun on luotu vapaaksi.

Itse ajattelen eri tavalla jakamisesta. Jakamalla omaa osaamistani nimenomaan vahvistan ihmisten mielikuvaa omasta asiantuntijuudestani. Avoimesti näkyvillä oleva tieto ja osaaminen on paras tapa pärjätä verkon markkinapaikalla. Hyvästä, ilmaisesta ja avoimesti saatavilla olevasta sisällöstä pitävät niin sivuston kävijät, Google kuin sosiaalisen median käyttäjätkin.

Viimeinen kohta – ”oman työn promotointiin liittyvä epämukavuus” – on niin kiintoisa, että säästän sen omaan blogiartikkeliinsa.

Mitä hyötyä some-aktiivisuudesta on tutkijalle?

T

utkijan arvoa voi mitata hänen viittauskertoimellaan (h-index), eli kuinka paljon hänen töitään on siteerattu muissa tutkimuksissa. Jos haluaa siteerauksia, omien töiden tulisi levitä ja saada lukijoita. Miten? Suosittelen kokeilemaan sosiaalista mediaa.

Professori Melissa Torres kokeili, mitä hyötyä some-näkyvyydestä lopulta on tutkijalle. Hän bloggasi ja tviittasi 26 tieteellisestä artikkelistaan ja seurasi, vaikuttiko se artikkelien latausmääriin. Artikkelit olivat jo aiemmin julkaistuja ja saatavilla verkosta. Mikä oli tulos?

Aloittaessaan projektin kutakin artikkelia oli ladattu korkeintaan 2 kertaa. Vuorokauden kuluttua bloggaamisesta ja tviittaamisesta niitä oli ladattu keskimäärin 70 kertaa. Terras nousi nopeasti laitoksensa suosituimmaksi tutkijaksi – 70% ladatuimmista artikkeleista oli hänen kirjoittamiaan. Hän oli ainoa laitoksen työntekijä, joka toi työtään aktiivisesti esiin sosiaalisessa mediassa.

Torresin kokeilusta ei vielä käynyt ilmi siteerausten määrä, sillä se näkyy vasta pidemmällä aikavälillä. Löysin kuitenkin toisen tutkimuksen, jonka mukaan runsaasti tviitatut lääketieteelliset artikkelit olivat jopa 11 kertaa siteeratumpia kuin muut.

Eikös tämä ole ihan loogista? Enemmän lukijoita tarkoittaa enemmän potentiaalisia siteerauksia, minkä tuloksena on parempi ura. ”Jos haluat viittauksia, tee parempia tviittauksia”, riimittelee Miia Kosonen.

Miksi tutkijan kannattaa blogata tai tviitata?

Kyselin Twitterissä tutkijoiden kokemuksia, miksi kannattaisi olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Ilokseni tviittiäni jaettiin verkostossani ahkerasti eteenpäin ja sain kymmeniä kommentteja. Tässä erilaisia syitä, miksi tutkijat ovat lähteneet sosiaaliseen mediaan on ja miten ovat siitä hyötyneet:

sosiaalinen-media-tutkijalle-hyodyt

Viralliset intituutiot eivät harmillisesti vielä palkitse some-aktiivisuudesta. Nähtäväksi jää, mitä jatkossa tapahtuu:

Some-aktiivisuus yliopistolla

Kuitenkin tutkijat kokivat, että sosiaalisessa mediassa vaikuttamisessa oli paljon muita hyötyjä:

Sosiaalinen media tutkijalle - hyötyjä

Vaikuttaako tutkimustieto?

Twitter -keskustelussa tuli monesti esiin tutkijoiden halu vaikuttaa ja saada lukijoita myös yliopiston ulkopuolelta:

Sosiaalinen media & tutkimuksen vaikuttavuus

Hienoa, että löytyy tutkijoita, jotka tuovat tutkimusta aktiivisesti keskusteluun. Tiede nimittäin jää valitettavan usein yliopiston seinien sisään vailla kosketusta ympäröivään yhteiskuntaan. Kuitenkin yhteiskunta rahoittaa tutkimuksen ja se ansaitsee siitä saatavan hyödyn. Tämä tarkoittaa, että viesti pitäisi myös osata paketoida niin, että se on ymmärrettävä muillekin kuin kollegoille. Kirjailija ja tiedebloggari Tiina Raevaara puhuu tästä teemasta videossa, joka löytyy tuoreehkolta tiedeviestintä -sivustolta:

Olipa tutkimus kuinka briljanttia tahansa, sillä ei ole mitään väliä, jos kukaan ei lue sitä. Yksi surullisenkuuluisa esimerkki tästä on Maailmanpankin raportit, joista yli kolmasosaa ei lukijatutkimuksen mukaan ole ladattu kertaakaan ja valtaosaa (87%) ei siteerattu kertaakaan. Saattaa olla, että maailman polttavimmat talousongelmat on ratkaistu kovapalkkaisten asiantuntijoiden raporteissa, jotka ovat hautautuneet jonkin organisaation sivuille PDF -muodossa.

50% artikkeleista ei lue kuin päätoimittaja ja vertaisarvioijat (?)

Ja huomaa, että nämä raportit olivat sentään avoimesti saatavilla verkosta. Tieteellinen julkaiseminen sen sijaan tapahtuu journaaleissa ja pahimmassa tapauksessa artikkelit ovat jonkun julkaisijan maksumuurin takana. Niiden lukijakunta jää pakostikin hyvin suppeaksi eikä tutkimustieto vaikuta. On väitetty, että jopa 90% tieteellisissä journaaleissa julkaistuista artikkeleista ei saa yhtään viittausta ja puolta ei lue kukaan muu kuin lehden päätöimittaja ja vertaisarvioijat. Hurjia lukuja.

Siksi olisikin suuri tarve avointiede.fi -tyyppisille hankkeille, jotka edistävät open access -julkaisemista. Toisin sanoen tavoitteena on, että kaikki artikkelit julkaistaisiin välittömästi verkossa ja ne olisivat kaikkien saatavilla. Avoimuuden hyödyiksi mainitaan mm. tutkimuksen laajempi näkyvyys, vaikuttavuus ja käyttö, jotka kaikki edesauttavat uusien innovaatioiden syntymistä.

Voiko tätä kyllin korostaa? Sisällön paketoinnilla (esim. helppolukuisuus) ja saatavuudella (esim. Google- ja some-näkyvyys) on verkossa ratkaiseva merkitys. Verkkonäkyvyydellä on väliä, tutkijallekin.

Kuva: David Ip

Jaa kirjoitus:

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email

Tilaa uutiskirje

Saat uudet blogit suoraan sähköpostiisi. Tilaamalla hyväksyn, että tietoni tallennetaan Sometekin uutiskirjeen tilaajarekisteriin.