Verkostojen aikakausi: konnektivismi ja kytkeytynyt oppiminen

Sille, millaisen tiedon, resurssien ja ihmisten runsaudensarven äärelle meillä on nykyisin verkon kautta pääsy, ei ole vertaa historiassa. Periaatteessa kaikki tieto kulkee älypuhelimella taskussa ja on napin painalluksen päässä. Verkko on nopeasti muuttumassa ajattelumme jatkeeksi.

Siis periaatteessa. Usein ongelma on, miten löytää relevantti sisältö ja hahmottaa netin sekasotku ymmärrettävänä (joitakin vastauksia tähän eKirjassani ”Tiedonhaku 2.0”). Monella nettiaika kuluu päämäärättömään surffailuun, eikä verkosta osata ottaa hyötyä irti. Kuinka valjastaa verkko oppimisen kanavaksi?

Monet sosiaalisessa mediassa toimivat kokevat, että relevantin tiedon lähteille vievät tehokkaimmin ihmiset. Globaalit verkostot, joissa yhteiset mielenkiinnon kohteet kytkevät ihmisiä toisiinsa, vauhdittavat dramaattisesti uuden oppimista.

Verkostot, kytkennät ja oppiminen

Verkostot ja kytkennät vievät meidät yhä useammin tärkeän tiedon äärelle ja tästä syystä ne nousevat tärkeämpään rooliin kuin tiedon hallussapito. Kuten Teemu Arina sanoo: ”Pelkkä tieto ei ole enää valtaa, tiedon jakaminen on”. Samalla oppiminen on muuttumassa yhä vähemmän yksilön sisäiseksi toiminnaksi ja enemmän verkostoissa tuotetuksi.

Verkossa toimimme osana informaation ekosysteemiä, jossa ihmiset, sisällöt ja teknologia kytkeytyvät toisiinsa. Yksi esimerkki tästä on tietyn alan toimijoiden muodostama blogosfääri, jossa julkaisijat seuraavat tiiviisti toistensa toimintaa, linkittävät toisiinsa ja kehittelevät eteenpäin toistensa ideoita. Tähän tapaan verkosto tuottaa kasvavassa määrin sen mitä me tiedämme.

Niillä aloilla, joilla tiedon virtaavuus verkossa on suurta, kehitys on hämmästyttävän nopeaa. Esimerkiksi web-suunnittelussa tuorein tieto löytyy usein blogeista ja ihmisiä neuvotaan yleisesti hyödyntämään internetin resurssit sen sijaan että tuhlaisivat aikaansa hitaasti reagoivien instituutioiden epä-ajantasaisissa koulutusohjelmissa. En itse tiedä mitään alaa, jolla tietoa olisi yhtä avoimesti ja runsaskätisesti saatavilla. Eikä työelämässä juuri kysellä, mikä koulutustausta kelläkin on. Osaaminen ja työnäytteet ratkaisevat. Uskon, että tällainen oppiminen yleistyy yhä useammalla alalla.

Jos haluaa ymmärtää syvällisemmin verkostojen ja oppimisen yhteyksiä, kannattaa tutustua konnektivismiin (Connectivism).

Konnektivismi: verkosto oppimisen ytimessä

Konnektivismi on kytkentöjen ja verkostojen merkitystä korostava oppimisteoria, jota Stephen Downes ja George Siemens ovat kehitelleet vuodesta 2005 alkaen. Pääajatuksena siinä on, että oppiminen tapahtuu tehokkaimmin osana sosiaalista verkostoa. Tieto on jakautunut verkostoihin (network), ja oppimista tapahtuu erityisesti niiden ”solmukohtien” (nodes) kytkeytyessä toisiinsa. Nämä solmukohdat voivat olla melkein mitä tahansa, mitä internet kytkee yhteen: ihmisiä, organisaatioita, tietoa, dataa, mediaa… Tai konkreettisemmin: blogeja, Twitter -keskusteluja, foorumiviestejä, Youtube -videoita, sosiaalisia kirjainmerkkejä Diigossa jne.

Konnektivismissa ajatellaan, että oppimisen kannalta keskeisintä toimintaa on oppimisverkostojen (PLN) rakentaminen ja erilaisiin tiedon virtoihin kytkeytyminen. Koska tieteenalat ja toimialat kehittyvät yhä nopeammin, kriittimmäksi taidoksi nousee kyky pysyä ajan tasalla (esim. heikot signaalit, avautuvat markkinat). Kehityksen vauhti  on kiihtynyt dramaattisesti: on aloja, joilla tiedon ”puoliintumisaika” – aika jona olemassaoleva tieto korvautuu uudella tiedolla – on 6-18 kuukautta, kun vielä 1960 -luvulla se oli 12-15 vuotta. Meiltä edellytetään yhä enemmän jatkuvaa, elinikäistä oppimista.

Tehokkain keino ajan tasalla pysymiseen on henkilökohtainen oppimisverkosto (PLN), koska siinä tieto virtaa niin joustavasti. Kun yksi ihminen verkostossa lisää uuden kytköksen ja alkaa jakamaan tämän informaatiovirtaa, koko verkoston osaaminen samalla voimistuu. Verkosto on notkea ja se muuttuu, laajenee ja hienostuu jatkuvasti – yli jähmeiden organisaatiorajojen ja maantieteellisten esteiden. Verkostot perustuvat heikkoihin siteisiin ja siksi niihin sisältyy paljon diversiteettiä ja luovaa yhteentörmäyspotentiaalia. Verkosto voidaan ajatella oppijan yhteisölliseksi tietovarannoksi.

Seuraavassa videossa (2007) George Siemens selittää kyhyesti konnektivismin pääajatuksia:

Tässä vielä keskeisimmät konnektivismiin liittyvät oletukset:

[list style=”check”]

• Oppimista tapahtuu erityisesti kytkentöjen kautta, kun solmukohdat liittyvät toisiinsa
• Näkemysten diversiteetti verkostossa luo hedelmällisen maaperän oppimiselle
• Kytkentöjen ylläpitäminen ja hoivaaminen on keskeistä ja se tukee jatkuvaa, elinikäistä oppimista
• Kyky nähdä kytkentöjä ajatusten, käsitteiden ja tutkimusalojen välillä on ydintaito
• Kyky luoda uutta tietoa ja pysyä ajan tasalla on tärkeämpää kuin se, mitä tällä hetkellä tiedetään.

[/list]

Web 1.0 vai Web 2.0 pedagogiikkaa?

Konnektivismiin kuuluu ajatus, että verkostoissa tuotoksiaan jakamalla ihmiset samanaikaisesti oppivat ja opettavat toisiaan. Oppijat voivat esimerkiksi jakaa löytämänsä verkkoresurssit sosiaalisissa kirjainmerkkipalveluissa, julkaista tuotoksensa omissa blogeissaan ja kommentoida niitä ristiin, kokoontua keskustelemaan kurssin yhteiseen ryhmätilaan, sekä koota kollektiivisen työn tuotokset wikiin tai kaikille päivittäin lähetettävään kuratoituun uutiskirjeeseen. Ps. Olisiko kätevää, jos kaikki nämä välineet voisi integroida yhteen paikkaan?

Tällaista toimintalogiikkaa noudateltiin ensimmäisillä George Siemensin massiivisilla verkkokursseilla (MOOC). Tätä vastoin Amerikkalaisten huippuyliopistojen viime vuonna lanseeraamia MOOC -kursseja on kritisoitu niiden perinteisistä opetusmetodeista, vaikka massiivisia ovatkin. Sisältö on niissä ollut keskeisessä asemassa: tietoa edelleen pitkälti ”siirretään” ylhäältä alas ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat vähäisiä.  Toisin sanoen niiden pedagogiikka edustaa web 1.0 -ajattelua, ei web 2.0 -ajattelua, jossa kuka tahansa oppijoista voi olla tuottaja/julkaisija ja osallistujat oppivat yhtä lailla toisiltaan kuin kurssin vetäjiltä.

Sen sijaan alkuperäisissä MOOC:eissa kurssien sisältö oli tarkoitettu vain lähtölaukaukseksi tutkimiselle, ei lopulliseksi vastaukseksi. Kuten Stephen Downes toteaa, oppimisen kannalta tärkeintä ovat ihmisten omat projektit, keskustelut ja vuorovaikutus, ei se, että he yrittäisivät kaikin keinoin painaa mieleensä kurssisisältöä. On tavallista, että verkossakin oppiminen ”suljetaan seinien sisään” ihan samoin kuin perinteisessä luokkaopetuksessa, jos syvälle juurtuneita ajattelutapoja ei kyseenalaisteta.

Jos haluat perehtyä syvemmin konnektivismiin, lue tämä Stephen Downesin 600 -sivuinen kokoelma kirjoituksia aiheesta. Eikä tässä kaikki. Hakukone-ekspertti Manuel Lima kertoo seuraavassa RSA videossa, miksi verkostot ovat paras tapa selittää koko maailmaa (yhteiskunta, luonto, aivot, ajattelu, tiede, kosmos…):

Oppilaitoksen seinät murtuvat

Nykyisin oppimista ei ole enää mieltä rajoittaa oppilaitoksen seinien sisään. Opiskelijoita ei voi pitää umpiossa, jos heidän toivotaan kehittyvän elinikäisiksi oppijoiksi, jotka ottavat asioista selvää itseohjautuvasti ja verkostojaan hyödyntäen.

Opettajan on tilanteessa myönnettävä, että oppijoiden ei tarvitse olla hänen jalkojensa juuressa oppiakseen. Verkosta löytyy aina joku, joka tietää paremmin. Miksei opiskelijoita sen sijaan ohjaisi seuraamaan asiantuntijoita vaikkapa Twitterissä? Itse olen esimerkiksi sosiaalisen median kursseillani pyytänyt opiskelijoita seuraamaan kurssin ajan valitsemiaan vaikuttajia sosiaalisessa mediassa (Twitter & blogit) ja hyödyntämään ajankohtaista keskustelua kurssin lopputyössä. Tviitit saa helposti upotettua WordPress -blogiin, jossa ryhmä jakaa tuotokset ja lähteet. Campus 2.0 -ratkaisussa ryhmien yhteistyötiloihin voi halutessaan myös integroida Twitter, Facebook, Youtube, Flickr, RSS ym. -virtoja, ja avata näin kurssitilan ovet maailmaan.

Lähtökohdaksi tulisi ottaa, että opiskelijoilla on ongelmanratkaisua varten käytössään verkko ja sitä kautta yhteys tietoon ja ihmisiin. Web 2.0 -aikakauden ”kypsässä vaiheessa” tiedon saatavuus on itsestäänselvyys eikä opettajan rooli voi olla yksinoikeudella hallinnoida tietoa ja annostella siitä murusia opiskelijoille. Opiskelijat janoavat tosielämän haasteita, eivätkä halua olla suljettuina keinotekoisten ja ahtaaksi käyvien oppilaitoksen seinien sisään.

Vai mitä mieltä itse olet?