Kuukausiliitteen juttu ”Twitter tekee läpimurtoa Suomessa” (4.5.2013) puhutti viikonloppuna kovasti sosiaalisessa mediassa. Tässä pieni katkelma omasta Twitter-virrastani:

@olanderil Kannatetaan! !Itsekinjulkkiksena en odota, että mua seurataan siksi, että olen julkkis. Vain jos minulla on asiaa, ratkaisee

— Rainer Friman(@FrimanRaikku) May 4, 2013

Hienoa, että Twitter on huomattu valtamediassakin. Toisaalta jutusta piirtyi aika suppea ja sanoisinko jopa hieman pinnallinen kuva ”lajityypillisestä käytöksestä” Twitterissä. Erityisesti silmääni pisti, miten paljon palstatilaa oli uhrattu eri julkkisten seuraajamäärien pyörittelyyn. Jäi kuva, että Twitter on hektistä 140 merkin nokkeluuksien laukomista ja julkkisten brändinrakennusta, jonka seassa satunnaiset uutisten sirpaleet sinkoilevat. Twitter voi olla monille tätä, mutta minulle se on paljon muuta. Kyse on pitkälti siitä, ketä siellä seurailet ja miten reittisi valitset.

Twitter – julkkikset ja numeroihin tuijottaminen

Moni aloittaa Twitterissä seuraamalla entuudestaan tuttuja hahmoja – julkkiksia. Esimerkiksi Keskisuomalaisen toimittaja Pipsa Olli lähestyi hiljattain Twitteriä yksipuolisesti tästä kulmasta ja pettyi. Petteri Järvinen kirjoitti juuri hyvin aiheesta: ”Twitter ei ole julkkismedia”.

Monille julkisuuden hahmoille näyttäisi olevan yhteistä se, että he eivät pahemmin muita kuuntele vaan puhuvat oman elämänsä (tylsistyttävää) monologia. Viestit virtaavat ylhäältä alaspäin, kuten perinteisessä mediassa. Mutta Twitteristä on kyse jostain muusta:

Twitter mahdollisti maailmanlaajuisen sananvapauden jokaiselle. Julkkiksilla, toimittajilla ja päättäjillä se jo oli.

— Pauli Aalto-Setälä (@PauliAS) May 5, 2013

Omasta mielestäni sosiaalisen median paras anti liittyy verkostoihin, jotka eivät ole hierarkkisia vaan monenkeskisiä, eivät perustu oman viestin tuuttaamiseen (”broadcasting”) vaan jakamiseen. Siksi etsin somesta ihmisiä, joilla on jotain kiinnostavaa jaettavaa. Yleensä nämä ovat linkkejä sisältöihin (=blogit, media), sillä 140 merkkiin on vaikea kiteyttää mitään kovin mullistavaa.

Maailma on täynnä fiksuja ihmisiä, joista perinteinen media ei kirjoita, mutta joiden ajatusten ääreen Twitter voi viedä. Oikein käytettynä Twitter on tehokkaimpia keinoja oppia uusia asioita ja tutustua (samoista asioista kiinnostuneisiin) ihmisiin. Parasta siinä on mielestäni se, että verkosto tuo kohdalleni jatkuvasti hyviä juttuja, joita en olisi edes osannut etsiä (=serendipiteetti). Minulle Twitter on ennen kaikkea ”sosiaalista lukemista”, sisällöistä vinkkaamista ja ammatillista itsensä kehittämistä (lue lisää: Twitter ja henkilökohtaiset oppimisverkostot).

Tälläisella toiminnalla on nimikin: kuratointi. Olen kirjoittanut aiheesta paljon, mukaanlukien ilmaisen e-kirjan. Kuratointi on lähellä toimitustyötä ja ihmettelenkin, mikseivät toimittajat lähesty Twitteriä koskaan tästä näkökulmasta.

Internet on moniääninen media

Perinteinen media suuntaa viestinsä kohdeyleisöille (esim 30-40 vuotias kaupunkilaisnainen tms.), joita myydään mainostajille. Tämä tasapaksuistaa merkittävästi sisältöjä. Kun etsitään yleisölle yhteistä nimittäjää, tehdään monta kompromissia ja lopputulos on usein enemmän tai vähemmän keskinkertainen.

Ehkä surullisinta kohdeyleisöajattelu on ollut suomalaisilla radiokanavilla, joiden soittolistat saivat ne kaikki kuullostamaan taustatapetilta (Radio Helsinkiä lukuunottamatta). Pienessä maassa ”taloudellinen realiteetti” on ollut, että marginaaliset aiheet karsiutuivat pois ja vain se jää, jonka uskotaan myyvän. Onneksi on nettiradiot ja Spotify, joiden kautta löytää musiikkia lähes mihin tahansa makuun.

Jos voi valita, tuskin kukaan meistä haluaa tulla tyypitellyksi kohdeyleisöksi. Haluamme tietenkin yksilöllisiin kiinnostuksen kohteisiimme vastaavaa sisältöä. Hyvä uutinen on, että internetissä yksilölliset mediareitit ovat arkipäivää.

Internet on niin moniääninen media kuin olla saattaa. Portinvartijoita ei ole – kuka tahansa pääsee ääneen. Tuloksena on suuri sisältöjen sillisalaatti. Vaikka 99% sisällöstä olisi silkkaa kuraa, joukkoon mahtuu silti niin paljon helmiä, ettei niitä yksi ihminen ehdi millään kuluttaa. Olipa oma kiinnostuksen kohde kuinka marginaalinen tahansa, yleensä siitä löytyy netistä jotain huomion arvoista. Ja sisällön määrä kasvaa ja laatu nousee hurjaa vauhtia. Missä mennään 2015?

Massamedia vai yksilölliset mediareitit?

Internet on räjäyttänyt sisällön määrän. Mitä vain, milloin vain, missä vain – omien preferenssien mukaisesti. Miksi seurata netissä samoja henkilöitä, joista media jo pauhaa? Miksi tulla kohdelluksi massana kun voi ottaa ohjat käsiinsä yksilönä ja koostaa oman mediavirtansa?

Twitterin lähestyminen samojen julkisten naamojen kautta tekee verkostoista tylsiä, vallitsevan status quon toisintoja. Ennemmin kuin alkaa peilaamaan perinteisen median julkkisgalleriaa, suosittelen seuraamaan niitä, jotka ovat keränneet yleisön netissä, netin ehdoilla. Tässä muutamia ehdokkaita: @tuija @villetolvanen @JaanaNystrom @apuustin @ilotimo @MikkoMann @raesmaa …. Ehdota lisää kommenteissa!

Luettelemiani henkilöitä yhdistää se, että he ovat ansainneet seuraajansa netin pelisäännöin, olemalla hyödyksi muille. He eivät puhu itsestään vaan alastaan. He eivät kerro mitä söivät aamupalaksi vaan jakavat avuliaasti hyödyllisiä resursseja. Moni heistä tuottaa vaivalla sisältöä nettiin ja ansaitsee huomionsa jo sillä. Jostain syystä tällaisia hahmoja ei perinteisen median laatimilla listoilla juuri näy.

Meille ”tavallisille kuolevaisille” auktoriteettiaseman saavuttaminen sosiaalisessa mediassa vaatii enemmän kuin julkkiksille. Ketään ei kiinnosta yksityiselämämme ja miksi kiinnostaisi. Pitää tarjota todellista lisäarvoa, auttaa ihmisiä, ratkaista ongelmia. Tältä alueelta minä löydän Twitterin arvon.

Tietty jokainen valitkoon omien preferenssiensä mukaan. Twitter on kuin globaalit kocktailkutsut, jonka seurueista voi etsiä ne, joiden jutut puhuttelevat itseä eniten.

Verkostoissa rikkaat rikastuvat

Mutta ei jäädä vielä tähän. Tutkitaan vähän tarkemmin nettiverkostojen lainalaisuuksia.

Kuten muuallakin yhteiskunnassa, myös verkostoissa rikkaat näyttäisivät rikastuvan entisestään. Tästä puhuu mm. Gideon Rosenblatt erinomaisessa blogipostissaan. Seuraamme helpoiten niitä, jotka ovat jo verkoston keskiössä ja joilla on eniten yhteyksiä. Kaikki tiet verkostossa johtavat lopulta heidän luokseen. Mieleen tulee helposti ajatus: ”Oho. Kylläpä hänellä on seuraajia. Todennäköisesti hänellä on jotain kiinnostavaa sanottavaa.”

Näinhän ei läheskään aina ole. Moni on seurannut ja tykkännyt muiden mukana. Olen itsekin huomannut, että kun seuraajien määrä Twitterissä kasvaa, niitä alkaa saamaan yhä helpommin. Suosio itsessään alkaa synnyttää suosiota. Turhauttavaa? Niin minustakin.

Rikas vai köyhä informaatioverkosto?

Tästä seuraa yksi ongelma. Kun suuri osa ihmisistä päätyy kuuntelemaan vain verkoston solmukohtia, informaatiovirta köyhtyy. Tapahtuu sama ilmiö kuin massamediassa: sama sisältö monistuu ja typistää koko yhteisön ajattelua.

Rikkaassa informaatioverkostossa sen sijaan on riittävästi diversiteettiä – erilaisia ihmisiä ja näkemyksiä, joiden kohtaamisista ne luovat ja uudet ideat usein syntyvät.

Mitä enemmän tiedonhankinnastaan luottaa verkostoilleen, sitä enemmän tulisi kiinnittää huomiota siihen, ketä seuraa. Sosiaalisen median verkostojen suosituksista on muodostumassa eräänlainen kupla, jonka kautta suodatamme joka tuutista päälle käyvän mediamaiseman. Ihannetapauksessa verkosto on avoin ja heterogeeninen ja sen sen sisään löytää tiensä rikas ajatusten kirjo. Tapahtuu luovia yhteentörmäyksiä ja touhuun sekoittuu ripaus serendipiteettiä – kaikkia verkoston hyviä puolia. Huonossa tapauksessa omat ennakkoluulomme vahvistuvat samankaltaisessa seurassa.

Digitalisoituminen ja median murros

Ennustan, että median digitalisoituminen tulee muuttamaan sen kulutusta lähivuosina dramaattisesti. Monilla se on jo muuttunut. Siihen ei vaikuta pelkästään Twitter, Facebook, Google+ ym. suositteluverkostojen yleistyminen vaan myös monet kuratointiin erikoistuneet palvelut (mm. Scoop.it, PearlTrees) ovat lunastaneet paikkansa osana digitaalista mediakulutusta. Vilkaise tästä omia Scoop.it -lehtiäni, vaikkapa tuoreella Read.it -mobiilisovelluksella (iPad).

Perinteinen media on perustunut kokonaispaketin myymiseen. Vaikka lehdestä lukisi vain 10-20%, se on silti ollut hyvä kauppa. Ei enää. Internetissä paketti voi olla kattavampi, hienostuneempi ja paremmin omiin kiinnostuksen kohteisiin räätälöity. Miten olisi parhaat palat globaalista uutisvirrasta itselle räätälöitynä ja omista lempiaiheista? Ota käyttöön FlipBoard, Zite, Pulse tai muu vastaava mobiilisovellus, joka kokoaa yhteen lehteen yksilöllisen sisältövirran lukemattomista eri nettilähteistä (blogit, sosiaalinen media, perinteinen media).

FlipBoardin tuoreessa 2.0 -versiossa kuka tahansa voi julkaista näyttäviä nettilehtiä. Ja niitä on julkaistu, uskomattomaan tahtiin: puoli miljoonaa lehteä kahdessa viikossa. Ovatko kansalaistoimittajat nousemassa ammattitoimittajien rinnalle?

Isot mediatalot maailmalla ovat jo mukana kehityksessä. Esimerkiksi New York Times on selailtavissa FlipBoardissa ja Wall Street Journal Pulsessa. Ne sulautuvat osaksi ihmisten yksilöllisiä mediasekoituksia, joita määrittävät yhä enemmän kunkin omat mielenkiinnon kohteet, eivät mediatalojen organisaatiorajat. Ehkä mediakulutus alkaa muistuttaa Spotify:ta, jossa ihmiset kuuntelevat useammin yksittäisistä kappaleista kokoamiaan soittolistoja kuin kokonaisia levyjä?

Kaikki maailman sisältö (tieto, musiikki, videot…) – valitsemastasi aiheesta ja luottamiesi asiantuntijoiden kuratoimana – selailtavissa missä vain, milloin vain, miltä tahansa laitteelta.

Jos tämä ei ole kehityksen suunta niin mikä?

”Nykyisin siitä ei ole kilpailuetua, että tietää enemmän kuin muut. Maailmaa ei kiinnosta, mitä sinä tiedät. Sitä kiinnostaa, mitä sinä osaat tehdä sillä mitä sinä tiedät.”                                                                                    - Tony Wagner

Koulussa ei opita taitoja, joilla on eniten merkitystä markkinapaikalla, sanoo Harvardin koulutusasiantuntija Tony Wagner. Opiskelijat janoavat taitoja, joiden avulla he pärjäisivät töissä, mutta oppivat niitä vain vähän.

Wagner näkee, että sisältöosaamista tärkeämpää on kyky innovoida eli ratkaista uusia ongelmia luovasti (markkinoilla). Kuten yksi työnantaja hänelle asian muotoili, ”uusia työntekijöitä voidaan opastaa sisältöasioissa ja usein tällaista perehdytystä myös pakko tehdä, sillä sisällöt muuttuvat jatkuvasti. Mutta työnantaja ei pysty opettamaan kriittisiä ajattelutaitoja, aloitteellisuutta ym.” Kiihtyvään tahtiin muuttuvassa yhteiskunnassa jatkuvasta uuden oppimisesta ja vanhan poisoppimisesta on tullut normi.

Innovaatiojohtaja Scott Mcleod muotoilee asian näin: ”nykyisin matalan tason tietotyöllä (faktojen tietäminen, muistaminen) ei ole enää taloudellista arvoa”. Faktathan voi Googlettaa joka tapauksessa muutamassa sekunnissa. Vain korkean tason tietotyöstä (tiedon soveltaminen, analysointi, uuden tiedon rakentelu jne.) maksetaan. Nykyisin odotetaan, että työntekijä tekee jotain tiedolla ja tuottaa sen avulla uutta arvoa. Silti (amerikkalais)opiskelijat käyttävät tiedon pänttäämiseen keskimäärin 80% opiskeluajastaan.

2010 EU:n laajuisessa tutkimuksessa vain alle kolmasosa 19-29 vuotiaista nuorista koki, että oli saanut koulutuksessa tarpeelliset taidot työmarkkinoilla pärjäämisen kannalta. Tässä joitakin opiskelijoiden vastauksia: ”yliopistot tarjoavat liikaa teoreettista tietoa eivätkä valmista todellisiin työn haasteisiin”, ”useimmat opiskelijat eivät ymmärrä mitään liike-elämästä”, ”usein kuulen ihmisten valittavan, että töissä heidän oli opeteltava kaikki alusta, sillä yliopistossa saatu tieto oli hyödytöntä.” Hesarin kolumnissa puolestaan turhautunut lukiolainen kirjoitti äskettäin, miten ”turhauttavaa on opiskella yleissivistävässä laitoksessa, jossa huomaa, ettei opiskelekaan elämää, jatkokoulutusta tai työelämää, vaan ylioppilaskirjoituksia varten.”

Digitaidot riittämättömiä

Työelämän näkökulmasta osaamisvajetta näyttäisi olevan erityisesti digitaidoissa. Tuoreehkossa tutkimuksessa 40% suomalaisista yritysjohtajista näkee, että heidän työntekijöidensä digitaidot olivat riittämättömiä. Näitä taitoja ei juuri koulussa opita.

Ehkä yksi syy on se, että opettajien digitaidoissa on puutteita? Adoben luovuus koulutuksessa -kyselyssä peräti 90% suomalaisista opettajista koki, ettei heillä ole taitoja digitaalisen mediateknologian hyödyntämiseen opetuksessa. Ruotsissa samoin koki 36%, Tanskassa 22% ja Norjassa 20% vastaajista (huom! vain 50 henkilön otanta Suomesta). Myös Opekan 2012 teettämän kyselyn perusteella tieto- ja viestintätekniikan käyttö suomalaisissa kouluissa on konservatiivista. Esimerkiksi ”vaihtelevia netistä poimittuja sivustoja” käytti opetuksessaan viikoittain vain reilu viidesosa, päivittäin n. 5%. Kirjoittajat heittävätkin ilmaan kysymyksen, onko tavallisen suomalaisen oppilaan kokemus tietotekniikasta koulumaailmassa tietokone, dokumenttikamera, videotykki ja opettaja, joka kirjaa poissaolot oppilastietojärjestelmään?

Mitä tähän voi sanoa? Koulutusjärjestelmämme ei selvästikään vastaa nykyisen digivetoisen innovaatiotalouden tarpeisiin. Se on kriisissä.

2000-luvun kansalaistaidot (21st century skills)

Viime vuosina on kasvanut puhe siitä, miten taidot tulisi nostaa opetuksessa vahvemmin tiedon rinnalle.  Tässä yhteydessä viitataan usein Partnership of 21st Century Skills -hankkeeseen – amerikkalaiseen kansalliseen projektiin, jonka tavoitteena on valmistaa sikäläisiä opiskelijoita paremmin globaaliin innovaatiotalouteen. Siinä uuden vuosituhannen taidoiksi on nostettu mm. luovuus, kriittinen ajattelu ja ongelmanratkaisu, viestintä- ja yhteistyötaidot, sekä informaatio-, media- ja teknologiataidot.

Pitkälti samoja taitoja korostetaan myös EK:n Oivallus -raportissa (2011). Siinä tulevaisuuden työelämää verrataan jazz-improvisointiin, sillä meiltä vaaditaan yhä enemmän kykyä toimia uusissa tilanteissa, joihin ei ole olemassa valmiita ”nuotteja”:

Olen kirjoitanut luovuudesta ja verkostoista aiemmin, eikä niistä nyt tässä yhteydessä enempää.  Luovuuden korostamisessahan ei ole mitään uutta, paitsi se, että sitä vaaditaan yhä enemmän ja suuremmalta osalta työväestöä. Mikä sen sijaan on aidosti uutta, on ihmisten globaali kytkeytyneisyys ja koko yhteiskunnan läpäisevä digitalisaatio. Nykyisessä voimakkaasti verkottuneessa tietoyhteiskunnassa toimiminen vaatii uusia digitaalisen kansalaisen taitoja. Esitän seuraavassa näistä tärkeimpiä: informaatiotaidot, mediataidot ja digitaidot.

2000 -luvun informaatiotaidot

2000-luvun informaatiotaitoja ovat mm. hakukoneiden älykäs käyttö, tiedonhankinta verkostojen avulla (PLN), henkilökohtaisen digitietopankin (”muistin jatke”) hallinta, tiedon kuratointi ja kokoaminen eri lähteistä (aggregointi), sekä tiedonrakentelu tiimeissä ja parvissa (blogit, wikit, jaetut dokumentit). Lisää näistä aiheista e-kirjassani ”Tiedonhaku 2.0″.

On tärkeää, että oppijat oppivat itse löytämään resursseja omaa oppimistaan varten, eikä niitä kaikkia tarjota heille valmiiksi pureskeltuina. Tosielämän tilanteissa tieto on kuitenkin itse kaivettava netistä, arvioitava kriittisesti, yhdisteltävä muihin tiedonlähteisiin jne. Nämä taidot ovat nykyisessä monimutkaisessa mediaympäristössä selvitytymisen a ja o. Niitä kannattaa harjoittaa, vaikka helpompaa olisikin vain antaa kirja opiskelijan nenän eteen.

Tällä hetkellä 2000-luvun informaatiotaitoja ei juuri harjoitella koulussa ja osaaminen on heikkoa. Longplay:n jutussa ”Google syrjäytyneet” tuodaan esiin, miten useilla oppilailla on suuria ongelmia hahmottaa tietoa netissä. Jutussa haastateltu opettaja kertoo: ”hakusanaksi kirjoitetaan usein koko tehtävänanto. Sitten ihmetellään, kun ei löydy mitään. Osalla on vaikeuksia myös erottaa hakutuloksien joukosta käyttökelpoisia lähteitä. Yleensä tyydytään kolmeen ensimmäiseen hakutulokseen.” Kasvatustieteilijä Carita Killi vahvistaa väitöskirjassaan, että lähdekriittiset taidot ovat monilla opiskelijoilla puutteellisia. Ei ihme, kun niitä ei juuri harjoiteta.

Netissä toimimisen edellytys on, että opiskelijoiden pitäisi pystyä arvioimaan verkkosisältöä ja sen taustalla olevia vaikutteita. Ennen suurin osa tiedosta  kulki jonkun ”portinvartijan” (tiedeyhteisö, toimitus, kirjakustantamo) läpi. Tämä taho ainakin jossain määrin suodatti, arvioi, ja varmisti faktojen paikkaansapitävyyden. Nykyisin verkossa sisältöä voi tuottaa kuka tahansa ja tuloksena on suuri sekamelska, jonka keskellä kriittinen ajattelu on entistäkin tärkeämpää.

Nyt kun ylioppilaskirjoituksiakin ollaan (vihdoin) sähköistämässä, on aika herätä todellisuuteen. Digiajan informaatiotaidot tulisi nykyisin käsittää kansalaistaidoiksi, yhtä lailla kuin lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen. Verkko on Suomen käytetyin media ja jos siellä ei osaa toimia tehokkaasti – etsiä tietoa, julkaista sisältöä, näyttää osaamistaan, verkostoitua – on vaarassa syrjäytyä.

Mediataidot & sosiaalisen median taidot

Nykyinen tietoyhteiskunta on pitkälle medioitunut. Sosiaalisen median myötä meistä kaikista on tullut potentiaalisia median tuottajia, ei vain sen kuluttajia. Helppokäyttöisiä ja ilmaisia mediatyökaluja ja -resursseja löytyy netistä pilvin pimein ja halvinkin älypuhelin toimii jo sosiaalisena medialaitteena. Varsinkin mobiilisovellukset ovat käyttökokemukseltaan usein niin intuitiivisia, että maallikkokin saa ne haltuunsa lyhyessä ajassa.

Media on demokratisoitunut eikä se ole enää dedikoituneiden ammattilaisten yksityisomaisuutta. Ei tarvitse olla koodari tai designer, jotta voi toimia verkossa ja ilmaista itseään eri mediakeinoin. Ja kääntäen: yhä useammassa työssä on hyötyä siitä, että osaa viestiä verkossa monipuolisesti mediaa käyttäen.

OPH:n sosiaalisen median ohjeistuksissakin (2012) mainitaan, että ”mediataidot ovat nykyajan kansalaistaitoja” ja edellytetään oppilaitoksilta sosiaalisen median mahdollisuuksien avaamista oppijoille. On aika ottaa teknologia hyötykäyttöön ja tehdä oppimisesta mediarikkaampaa. Mitä kaikkea joka kansalaisen mediataidot voisivat käsittää? Tässä omia ehdotuksiani:

Jos aihe kiinnostaa, niin lue lisää aiemmasta mediataitoja käsittelevästä kirjoituksestani.

Digitaidot ja teknologiataidot

On vielä pitkä lista muita digitaitoja ja teknologiataitoja, joista on enemmän hyötyä elämässä kuin ablatiivista, derivoinnista tai Suomen jokien luettelemisesta. Esimerkiksi netti-identiteetin hallinta, tietoturvan ja tekijänoikeuksien tuntemus ovat osa digikansalaisen yleissivistystä. Lisäksi työelämän kannalta keskeistä on mm. työnhaku sosiaalisen median välinein ja omien ammatillisten verkostojen rakentaminen. Kaikki ylläoleva rakentaa digitaalista sosiaalista pääomaa, joka muuttunee yhä tärkeämmäksi osaksi työelämässä menestymistä. Mitä vielä tulee mieleesi? Listaa saa täydentää.

Opettaja – päivitä digitaitosi

Elämme murrosvaihetta, joka voi kestää vuosia. Teknologian lisäksi muuttumassa ovat opettajan ja oppijan totutut roolit, opetussuunnitelmat, oppimateriaalit ja koko koulun toimintakulttuuri.

On ennustettu, että opettajista tulee yhä enemmän välittäjiä tiedon, teknologian ja opiskelijoiden välissä. Opettaja voi olla opas, joka neuvoo kutakin opiskelijaa heidän yksilöllisillä reiteillään, designer, joka suunnittelee rikkaita oppimistilanteita, tai valmentaja / fasilitaattori, joka ohjaa ryhmän vuorovaikutusta hedelmälliseen suuntaan. Itse asiassa opettajan rooli voi olla entistä tärkeämpi ja vaativampi tulevaisuudessa. Opettajalta vaaditaan näkemystä, ei vain valmiin asiantuntijatiedon siirtämistä oppijoiden päähän.

Yksi asia on varmaa. Niille opettajille, joilla on hyvät digitaidot, tulee olemaan tulevaisuudessa paljon kysyntää. Kuten Tekesin Future Learning -raportissa (2013) opettajia ohjeistetaan: ”opetusteknologian tuloa ei voi välttää – käytä hyödyksesi huomattavat resurssit ja päivitä osaamisesi ajan tasalle.” Mistä kannattaa aloittaa? No, tässä esimerkiksi on yksi suosittu artikkeli, jossa on listattu modernille opettajalle tärkeitä taitoja.

Kirjoittaja on kouluttaja, jonka erityisiä mielenkiinnon kohteita ovat informaatio-, media- ja digitaidot. Katso täältä koulutukseni oppilaitoksille ja yrityksille.

Siis periaatteessa. Usein ongelma on, miten löytää relevantti sisältö ja hahmottaa netin sekasotku ymmärrettävänä (joitakin vastauksia tähän eKirjassani ”Tiedonhaku 2.0″). Monella nettiaika kuluu päämäärättömään surffailuun, eikä verkosta osata ottaa hyötyä irti. Kuinka valjastaa verkko oppimisen kanavaksi?

Monet sosiaalisessa mediassa toimivat kokevat, että relevantin tiedon lähteille vievät tehokkaimmin ihmiset. Globaalit verkostot, joissa yhteiset mielenkiinnon kohteet kytkevät ihmisiä toisiinsa, vauhdittavat dramaattisesti uuden oppimista.

Verkostot, kytkennät ja oppiminen

Verkostot ja kytkennät vievät meidät yhä useammin tärkeän tiedon äärelle ja tästä syystä ne nousevat tärkeämpään rooliin kuin tiedon hallussapito. Kuten Teemu Arina sanoo: ”Pelkkä tieto ei ole enää valtaa, tiedon jakaminen on”. Samalla oppiminen on muuttumassa yhä vähemmän yksilön sisäiseksi toiminnaksi ja enemmän verkostoissa tuotetuksi.

Verkossa toimimme osana informaation ekosysteemiä, jossa ihmiset, sisällöt ja teknologia kytkeytyvät toisiinsa. Yksi esimerkki tästä on tietyn alan toimijoiden muodostama blogosfääri, jossa julkaisijat seuraavat tiiviisti toistensa toimintaa, linkittävät toisiinsa ja kehittelevät eteenpäin toistensa ideoita. Tähän tapaan verkosto tuottaa kasvavassa määrin sen mitä me tiedämme.

Niillä aloilla, joilla tiedon virtaavuus verkossa on suurta, kehitys on hämmästyttävän nopeaa. Esimerkiksi web-suunnittelussa tuorein tieto löytyy usein blogeista ja ihmisiä neuvotaan yleisesti hyödyntämään internetin resurssit sen sijaan että tuhlaisivat aikaansa hitaasti reagoivien instituutioiden epä-ajantasaisissa koulutusohjelmissa. En itse tiedä mitään alaa, jolla tietoa olisi yhtä avoimesti ja runsaskätisesti saatavilla. Eikä työelämässä juuri kysellä, mikä koulutustausta kelläkin on. Osaaminen ja työnäytteet ratkaisevat. Uskon, että tällainen oppiminen yleistyy yhä useammalla alalla.

Jos haluaa ymmärtää syvällisemmin verkostojen ja oppimisen yhteyksiä, kannattaa tutustua konnektivismiin (Connectivism).

Konnektivismi: verkosto oppimisen ytimessä

Konnektivismi on kytkentöjen ja verkostojen merkitystä korostava oppimisteoria, jota Stephen Downes ja George Siemens ovat kehitelleet vuodesta 2005 alkaen. Pääajatuksena siinä on, että oppiminen tapahtuu tehokkaimmin osana sosiaalista verkostoa. Tieto on jakautunut verkostoihin (network), ja oppimista tapahtuu erityisesti niiden ”solmukohtien” (nodes) kytkeytyessä toisiinsa. Nämä solmukohdat voivat olla melkein mitä tahansa, mitä internet kytkee yhteen: ihmisiä, organisaatioita, tietoa, dataa, mediaa… Tai konkreettisemmin: blogeja, Twitter -keskusteluja, foorumiviestejä, Youtube -videoita, sosiaalisia kirjainmerkkejä Diigossa jne.

Konnektivismissa ajatellaan, että oppimisen kannalta keskeisintä toimintaa on oppimisverkostojen (PLN) rakentaminen ja erilaisiin tiedon virtoihin kytkeytyminen. Koska tieteenalat ja toimialat kehittyvät yhä nopeammin, kriittimmäksi taidoksi nousee kyky pysyä ajan tasalla (esim. heikot signaalit, avautuvat markkinat). Kehityksen vauhti  on kiihtynyt dramaattisesti: on aloja, joilla tiedon ”puoliintumisaika” - aika jona olemassaoleva tieto korvautuu uudella tiedolla – on 6-18 kuukautta, kun vielä 1960 -luvulla se oli 12-15 vuotta. Meiltä edellytetään yhä enemmän jatkuvaa, elinikäistä oppimista.

Tehokkain keino ajan tasalla pysymiseen on henkilökohtainen oppimisverkosto (PLN), koska siinä tieto virtaa niin joustavasti. Kun yksi ihminen verkostossa lisää uuden kytköksen ja alkaa jakamaan tämän informaatiovirtaa, koko verkoston osaaminen samalla voimistuu. Verkosto on notkea ja se muuttuu, laajenee ja hienostuu jatkuvasti – yli jähmeiden organisaatiorajojen ja maantieteellisten esteiden. Verkostot perustuvat heikkoihin siteisiin ja siksi niihin sisältyy paljon diversiteettiä ja luovaa yhteentörmäyspotentiaalia. Verkosto voidaan ajatella oppijan yhteisölliseksi tietovarannoksi.

Seuraavassa videossa (2007) George Siemens selittää kyhyesti konnektivismin pääajatuksia:

Tässä vielä keskeisimmät konnektivismiin liittyvät oletukset:

Web 1.0 vai Web 2.0 pedagogiikkaa?

Konnektivismiin kuuluu ajatus, että verkostoissa tuotoksiaan jakamalla ihmiset samanaikaisesti oppivat ja opettavat toisiaan. Oppijat voivat esimerkiksi jakaa löytämänsä verkkoresurssit sosiaalisissa kirjainmerkkipalveluissa, julkaista tuotoksensa omissa blogeissaan ja kommentoida niitä ristiin, kokoontua keskustelemaan kurssin yhteiseen ryhmätilaan, sekä koota kollektiivisen työn tuotokset wikiin tai kaikille päivittäin lähetettävään kuratoituun uutiskirjeeseen. Ps. Olisiko kätevää, jos kaikki nämä välineet voisi integroida yhteen paikkaan?

Tällaista toimintalogiikkaa noudateltiin ensimmäisillä George Siemensin massiivisilla verkkokursseilla (MOOC). Tätä vastoin Amerikkalaisten huippuyliopistojen viime vuonna lanseeraamia MOOC -kursseja on kritisoitu niiden perinteisistä opetusmetodeista, vaikka massiivisia ovatkin. Sisältö on niissä ollut keskeisessä asemassa: tietoa edelleen pitkälti ”siirretään” ylhäältä alas ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat vähäisiä.  Toisin sanoen niiden pedagogiikka edustaa web 1.0 -ajattelua, ei web 2.0 -ajattelua, jossa kuka tahansa oppijoista voi olla tuottaja/julkaisija ja osallistujat oppivat yhtä lailla toisiltaan kuin kurssin vetäjiltä.

Sen sijaan alkuperäisissä MOOC:eissa kurssien sisältö oli tarkoitettu vain lähtölaukaukseksi tutkimiselle, ei lopulliseksi vastaukseksi. Kuten Stephen Downes toteaa, oppimisen kannalta tärkeintä ovat ihmisten omat projektit, keskustelut ja vuorovaikutus, ei se, että he yrittäisivät kaikin keinoin painaa mieleensä kurssisisältöä. On tavallista, että verkossakin oppiminen ”suljetaan seinien sisään” ihan samoin kuin perinteisessä luokkaopetuksessa, jos syvälle juurtuneita ajattelutapoja ei kyseenalaisteta.

Jos haluat perehtyä syvemmin konnektivismiin, lue tämä Stephen Downesin 600 -sivuinen kokoelma kirjoituksia aiheesta. Eikä tässä kaikki. Hakukone-ekspertti Manuel Lima kertoo seuraavassa RSA videossa, miksi verkostot ovat paras tapa selittää koko maailmaa (yhteiskunta, luonto, aivot, ajattelu, tiede, kosmos…):

Oppilaitoksen seinät murtuvat

Nykyisin oppimista ei ole enää mieltä rajoittaa oppilaitoksen seinien sisään. Opiskelijoita ei voi pitää umpiossa, jos heidän toivotaan kehittyvän elinikäisiksi oppijoiksi, jotka ottavat asioista selvää itseohjautuvasti ja verkostojaan hyödyntäen.

Opettajan on tilanteessa myönnettävä, että oppijoiden ei tarvitse olla hänen jalkojensa juuressa oppiakseen. Verkosta löytyy aina joku, joka tietää paremmin. Miksei opiskelijoita sen sijaan ohjaisi seuraamaan asiantuntijoita vaikkapa Twitterissä? Itse olen esimerkiksi sosiaalisen median kursseillani pyytänyt opiskelijoita seuraamaan kurssin ajan valitsemiaan vaikuttajia sosiaalisessa mediassa (Twitter & blogit) ja hyödyntämään ajankohtaista keskustelua kurssin lopputyössä. Tviitit saa helposti upotettua WordPress -blogiin, jossa ryhmä jakaa tuotokset ja lähteet. Campus 2.0 -ratkaisussa ryhmien yhteistyötiloihin voi halutessaan myös integroida Twitter, Facebook, Youtube, Flickr, RSS ym. -virtoja, ja avata näin kurssitilan ovet maailmaan.

Lähtökohdaksi tulisi ottaa, että opiskelijoilla on ongelmanratkaisua varten käytössään verkko ja sitä kautta yhteys tietoon ja ihmisiin. Web 2.0 -aikakauden ”kypsässä vaiheessa” tiedon saatavuus on itsestäänselvyys eikä opettajan rooli voi olla yksinoikeudella hallinnoida tietoa ja annostella siitä murusia opiskelijoille. Opiskelijat janoavat tosielämän haasteita, eivätkä halua olla suljettuina keinotekoisten ja ahtaaksi käyvien oppilaitoksen seinien sisään.

Vai mitä mieltä itse olet?

Monet sosiaalisessa mediassa toimivat kokevat, että heidän osaamisensa kehittymisessä yhä keskeisempään rooliin ovat nousseet sosiaaliset verkostot – oman alan asiantuntijat, jotka jakavat, suodattavat ja julkaisevat alan viimeisintä tietoa verkossa. Lähes joka alalta löytyy nykyisin vaikuttajia (”thought leaders”), jotka jakavat blogissaan näkemyksiään, tviittaavat alan uutisia, linkittävät hyödyllisiin resursseihin ja parhaisiin käytäntöihin.

Mikä on saanut asiantuntijat kilpailemaan siitä, kuka jakaa eniten? Yksi syy lienee se, että muille hyödyksi oleminen palkitsee Google -näkyvyytenä, ”pöhinänä” sosiaalisessa mediassa ja niiden myötä lopulta ehkä myös parempina työtilaisuuksina. Jos vain harvat tietävät mitä teet ja kuinka hyvä siinä olet, tuskin hukut työtarjouksiin. Kuten aiemmin kirjoitin, yksi parhaista välineistä oman osaamisen jakamiseen on oma blogi.

Vaikka bloggaaminen ei olisi oma juttusi, niin verkostojen avuliaisuudesta kannattaa ainakin ottaa hyöty irti. Viime vuosina on puhuttu yhä enemmän henkilökohtaisista oppimisverkostoista (Personal Learning Networks PLN). Mistä niissä on kyse ja miten niitä rakennetaan? Käytän esimerkkinä Twitteriä, suosituinta PLN -alustaa.

Henkilökohtainen oppimisverkosto (Personal Learning Network, PLN)

Henkilökohtaiset oppimisverkostot (PLN) ovat toisaalta jotain hyvin tuttua,  toisaalta monille uusi ajatus. Sosiaalisessa kanssakäymisessä opimme jatkuvasti ihmisiltä ympärillämme: kollegoilta, ystäviltä, tutuilta. Lähes kuka tahansa voi kuitenkin hyötyä verkostonsa laajentamisesta oman välittömän työympäristön seinien ulkopuolelle. Verkostoa kannattaa laajentaa nettiin, mistä löytää melkein 100% varmuudella samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä, olipa kiinnostuksen kohde kuinka marginaalinen tahansa.

PLN on informaali oppimisverkosto, jossa oppiminen perustuu ihmisten välisiin kytkentöihin, vastavuoroisuuteen ja resurssien jakamiseen. Yleensä nämä verkostot syntyvät jaettujen mielenkiinnon kohteiden ja tavoitteiden ympärille. Jakaminen on kaikkein perustavanlaatuista toimintaa verkostossa ja sen ansiosta verkoston käytössä on moninkertainen tietomäärä siihen nähden, mihin ihminen yksin kykenisi.

Twitter taitaa olla suosituin alusta oppimisverkostojen rakentamiseen, mutta myös blogit, Facebook -ryhmät, Google+, LinkedIn ym. some-palvelut voivat liittyä luontevasti osaksi omaa oppimisverkostoa. Hyvä alusta on sellainen, missä oman alan vaikuttajia on ”kriittinen massa” ja jossa heitä voi alkaa seuraamaan periaatteessa kuka tahansa.

Mitä hyötyä oppimisverkostosta sitten on? Tässä joitakin käyttötarkoituksia:

Heikot siteet – luovat yhteentörmäykset

Oppimisverkostot ovat usein laajoja, löyhiä ja perustuvat ns. ”heikkoihin siteisiin”. Heikot siteet ovat tärkeitä, koska ne tuovat ulottuvillemme heterogeenisen näkemysten kirjon ja avaavat siten ajattelua. Verkoston kautta tietoomme tulee kiinnostavia asioita, joihin emme todennäköisesti olisi muutoin törmänneet. Sitä vastoin lähiystäväpiirimme ajattelee usein asioista samaan tapaan eikä se siksi puske ajatteluamme uusille urille.

Verkostoissa tapahtuu jatkuvasti ”nupuillaan olevien ideoiden yhteentörmäyksiä”, jotka ruokkivat luovuutta ja johtavat ehkä lopulta innovaatioihin. Steven Johnson on tutkinut ympäristöjä, joissa tieteelliset läpimurrot ja maailmaa muuttaneet keksinnöt ovat historiallisesti syntyneet. Hänen mukaansa jatkuvasti kiihtyvä kehityksen tahti on yhteydessä ihmisten välisten kytkentöjen ja vuorovaikutuksen kasvuun. Internet on ehkä eniten luovaa potentiaalia sisältävä ympäristö, sillä se kytkee ihmisiä, ideoita ja heidän päässään muhivia ”puuttuvia palapelin palasia” yhteen tehokkaammin kuin mikään teknologia aiemmin. Tämä verkostojen luova potentiaali on kiteytetty erinomaisesti seuraavassa RSA -videossa (”mistä hyvät ideat tulevat?”):

PLN + PLE = Molempi parempi

Oppimisverkostot (PLN) liittyvät läheisesti henkilökohtaisiin oppimisympäristöihin (Personal Learning Environment = PLE), joista kirjoitin aikaisemmin. Jos PLE on oppijan ”oma tila”, johon oppija kokoaa tuotoksiaan ja jossa hän prosessoi niitä, PLN voidaan ajatella tämän ympärille rakentuvaksi verkostoksi joka kytkee oppijan ulkomaailmaan.

Sekä oppimisverkoston että oman oppimisympäristön rakentamisen tulisi aina perustua yksilöllisiin valintoihin – mitä ihmisiä verkostoon sisällyttää, millaisessa vuorovaikutuksessa heidän kanssaan on ja mitä välineitä käyttää. Aihepiirin keskeinen teoreetikko Stephen Downes sanookin, että autonomia onkin keskeinen aitoa oppimisverkostoa määrittävä tekijä.

Verkostojen rakentaminen on täysin vapaamuotoista ja niissä voi toimia erilaisissa rooleissa: sisällöntuottajana, tiedonhankkijana ja eteenpäin jakelijana, kommentaattorina jne. Joihinkin verkoston jäseniin oppijalla muodostuu vahva kytkös, toisiin heikompi. Aktiivinen osallistuminen verkostossa voi kuitenkin johtaa läheisempään yhteistyöhön ja ystävystymiseen ”oikeassa elämässä” (suosittelen!). Verkostoihin liittyy myös jatkuva muutos ja vuorovaikutuksen keskuksen siirtyminen sen mukaan, kuka milloinkin sattuu iskemään jonkun mielenkiintoisen kortin pöytään.

Twitter ja PLN

Twitteriä pidetään yleisesti yhtenä parhaimmista välineistä oppimisverkoston (PLN) rakentamiseen. Esimerkiksi monet opettajat kokevat, että he ovat kehittyneet ammatissaan enemmän Twitter -verkostonsa kautta kuin vuosien virallisissa koulutuksissa. Tämän voin allekirjoittaa itsekin.

Yksi syy Twitterin suosioon on sen avoimuus. Twitter on lähtökohtaisesti julkinen ympäristö, missä kuka tahansa voi alkaa seuraamaan ketä tahansa. Twitterin kautta onkin helppo laajentaa verkostonsa globaaliksi, tuhansiin samoista asioista kiinnostuneisiin ihmisiin. Twitterissä on jo ”kriittinen massa” käyttäjiä ja sieltä löytää lähes minkä tahansa alan vaikuttajia (media, politiikka, koulutus, markkinointi, teknologia, visuaalinen suunnittelu…). Jos haluat saada Twitter-virtaasi sosiaalisen median oppimis/työkäyttöön liittyvää asiaa, seuraa minua (@olanderil) tästä. Jos et vielä ole Twitterissä, lue alkuun vaikka Jussi Linkolan Twitter -opas.

Twitterin ja bloggaamisen välillä on vahva yhteys. Monet Twitterin aktiivikäyttäjät bloggaavat ja Twitter on yksi parhaista välineistä saada äänensä kuuluville, mikäli on jotain mielenkiintoista sanottavaa. Suosituinta sisältöä Twitterissä ovatkin linkit (blogeihin & mediaan). Koska linkkejä välittävät itse valitsemasi vaikuttajat, voit luottaa niiden laatuun. Verkoston ansiosta pysyt paremmin kärryillä alasi kehityksessä ja keskusteluissa. Saatat huomata, että käytät harvemmin Googlea, koska olet jo saanut tiedon ensimmäisten joukossa Twitterin kautta.

Lisää välineitä ja strategioita tämän tyyppiseen sosiaaliseen tiedonhakuun ja kuratointiin löydät e-kirjastani ”Tiedonhaku 2.0″.

Twitter -oppimisverkoston rakentaminen

Lopuksi vielä muutamia vinkkejä oppimisverkoston rakentamiseen Twitterissä. Voit aloittaa verkoston rakentamisen nimeämällä joitakin alasi vaikuttajia ja etsimällä heitä Twitter -haulla. Kun löydät muutaman henkilön, ala laajentamaan verkostoasi vähitellen esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

Päätän tämän postin tviittiin (kiitos Heidi!), jossa kiteytyy se, miksi myös itse olen Twitterissä:

Aina kun poistun kotoa, opin jotain uutta.
Aina kun tulen Twitteriin, innostun jostain uudesta.
#innoste

— Heidi Enho (@heidienho) March 17, 2013

Pidän työpajan verkostomaisesta oppimisesta oppilaitosjohdolle Tampereen seudun Osaava -hankkeessa. Työpajassa pohditaan mm. kuinka PLN -verkostoja voidaan hyödyntää oppilaitoskontekstissa. Mikäli olet kiinnostunut vastaavasta, kysy lisää.

”Ilkka – Facebook-sivusi nykyinen tykkääjämäärä saa uudet asiakkaat ostamaan todennäköisemmin kilpailijaltasi! ..Ilkka, ei hätää! Nyt voit helposti, nopeasti ja edullisesti lisätä Facebook-sivusi tykkääjien määrää. Meiltä voit ostaa Facebook-sivullesi tykkäyksiä aidoilta ihmisiltä. Saat nopeasti 1,000 – 200,000 tykkäystä – ja lisäät uusmyyntiäsi ohjaamalla sitä kilpailijoiltasi sinulle. Facebook-sivusi sijoittuu 200,000 tykkääjällä jo Suomen huippujen joukkoon.”

Tällaisella sähköpostilla lähestyi minua eilen uskottavuutta.com – mm. Facebook -tykkäyksiä ja Twitter -seuraajia kauppaava maailmanlaajuinen yritys. Meinaisin samantien siirtää viestin spämmipuolelle (minulla ei ole Facebook -sivua), mutta silkasta hämmästyksestä lukaisin sen läpi ja kävin tutkimassa kyseisen firman sivustoa. Myöhemmin seurasi vielä mielenkiintoinen puhelinsoitto, jossa kyseisen firman myyntimies yritti vakuuttaa minua tykkääjien ostamisen tarpeellisuudesta. Virittäydy tunnelmaan:

Ostaisitko sinä tykkääjiä / seuraajia?

Ehkä olet kuullutkin, että tykkääjiä / seuraajia voi ostaa. Aina silloin tällöin Twitterissä alkaa minuakin alkaa seurailemaan (ei-suomalainen) tili, jolla on 3000 seuraajaa ja 5 aikaisempaa tviittiä, joissa markkinoidaan vain ja ainoastaan firman omaa tuotetta. Herää aika nopeasti epäilys, että mistäköhän nämä seuraajat ovat peräisin? Tuskinpa he kuitenkaan ovat löytäneet jotain mielenkiintoista sisältöä tilillä näkyvien 5 mainoksen joukosta ja alkaneet sillä perusteella sitä seurata.

Jos olet yhtään lukenut netistä löytyviä Twitter -vinkkejä, tiedät ettei tähän halpaan kannata mennä. Ensimmäisiä ohjeistuksia on, että älä missään nimessä osta seuraajia. Tietenkin olisi kätevää, jos voisi yhdellä napin painalluksella harpata ”mestarien liigaan”, jossa kaikki tykkäävät yrityksestäsi. Mutta onko ostetuilla seuraajilla/tykkäyksillä mitään merkitystä? Päinvastoin niistä voi olla peruuttamatonta haittaa.

Hyvää mainetta? Hmmm…

Sosiaalinen uskottavuus (”social proof”) on ihmeellinen asia. Meille myydään jatkuvasti tuotteita samoilla yhä uudelleen toimivilla kikoilla: ”Maailman suosituin automerkki”, ”4 miljoonaa ihmistä on valinnut tuotteen x”, ”10000 tykkääjää eivät voi olla väärässä” jne.

Sama logiikka toistuu muuallakin elämässä: harva uskaltautuu tanssilattialle ennen kuin siellä jo on liikettä. Myös sosiaalisessa mediassa ihmiset näyttäisivät seuraavan helpommin niitä, joilla seuraajia jo on. Turhauttavaa, mutta sellaisia me kai sitten olemme.

Jos tykkääjämäärä ei tyydytä yritystä, ei hätää –  Uskottavuutta.com auttaa ratkaisemaan ongelman. Se  myy ”hyvää mainetta” napista. 10000 tykkääjää, 699 euroa. 7 senttiä kappale. 50000 Twitter seuraajaa, 399 euroa. Liukuhihnatavaraa. 1000 tykkääjää ”toimitetaan” 5 minuutissa, 10000 puolessa tunnissa. Mainospuheessa tykkääjien vakuutetaan olevan oikeita ihmisiä. Vaikea uskoa. Mistä nämä ”oikeat” tykkääjät mahtavat tulla? Intiasta? Firman mukaan suomalaiset  sosiaaliset median seuraajat ”eivät riitä alkuunkaan täyttämään tarpeitamme”.

Firman toiminta perustuukin pitkälti siihen, että tykkääjiä on työlästä tarkistaa eikä sitä juuri kukaan jaksa alkaa selvittämään. Tällaisten halpahallimarkkinoijien mukaan vain ”tykkääjien suurella määrällä” on merkitystä. Hyötynä mainitaan se, että yrityksen ostaessa tykkääjiä sen  ei tarvitse maksaa ”sosiaalisen median mainostoimistoille” paljon suurempia summia, vain jotta saadaan tykkääjien määrää nostettua (mikä muuten on sosiaalisen median ”strategiana” aika heppoinen…)

Myyntimiehen mukaan 10% ihmisistä ”tykkää automaattisesti” saatuaan  siihen kehoittavan (spämmi)postin, vaikka he eivät olisi koskaan kuulleetkaan kyseisestä yrityksestä. Miksi ihmeessä, kysyin häneltä. He kuulemma haluavat kasvattaa ”sosiaalista pääomaansa” tykkäämällä yritysten Facebook -sivuista. No huhhuh! Nyt taitaa olla kaverilla aika huteralla pohjalla sosiaalisen median ymmärrys. Robottejako siellä toisessa päässä on?

Mainossivustonsa mukaan firma ”operoi” päivässä yli miljoonalla ihmisellä. Puhelussa myyntimies käytti myydyistä tykkääjistä termiä ”karjaa”. Sosiaalinen media puolestaan edusti hänelle vertaansa vailla olevaa ”myyntikonetta”. Mitä tällaiset markkinoijat ovat oikein tekemässä sosiaaliselle medialle?

Onko kohta pakko huijata pärjätäkseen sosiaalisessa mediassa?

Huolestuttavinta oli se mitä tämä uskottavuuden apostoli vakuutteli minulle puhelimessa. Hän sanoi, ettei tiedä ”yhtään suurta brändiä, joka ei ostaisi tykkääjiä”. Tämä oli kuulemma suuryrityksille (etenkin Amerikassa) täysin normaalia toimintaa. Kilpailijoiden tykkääjämääristä ei haluta jäädä jälkeen – muutoin uskottavuus kärsisi. Kun muutkin käyttävät kyseenalaisia keinoja, on niihin turvauduttava itsekin. Vaarallinen kierre.

Ja kyllä, pieni tutkimus vahvistaa väitteet: Huffigton Post uutisoi jokin aika sitten, miten 2 biljoonaa valetykkäystä poistettiin Youtubesta – tilien joukossa mm. Universal Music:in ja Sonyn kaltaisia brändejä. New York Timesin mukaan Twitter -seuraajien kauppa on jo miljoonien dollarien bisnes.

Pahinta olisi, jos tällainen toiminta vain hiljaisesti hyväksyttäisiin tosiasiana, jonka kanssa pitää elää. Näyttääkseen uskottavalta sosiaalisessa mediassa pitäisi siis huijata. Samalla sosiaalisen median pelimerkkien (tykkäykset, seuraajat) arvo kokisi inflaation – niillä ei olisi enää mitään merkitystä.

Virallisesti Facebook ja Twitter eivät salli tykkäyksien / seuraajien myymistä, mutta sitä tapahtuu silti jatkuvasti. Google antaa haulla ”buy likes or followers” monta sivullista yrityksiä, jotka kaupittelevat tykkäyksiä ja seuraajia. Suomessa en ole törmännyt muihin kuin kyseiseen firmaan.

Rapakon toisella puolen sen sijaan koko PR -ala on kehittynyt aika mielikuvituksekkaaksi lavastustoiminnaksi. Yhdysvalloissa esimerkiksi monet tunnetut kirjailijat ovat ostaneet markkinoiden manipulointiin erikoistuneilta yrityksiltä palveluita, joiden avulla heidät nostetaan Best-Seller -listalle keinotekoisesti (esim. ostetaan suuria määriä kirjoja verkkokaupoista, joista osa palautetaan). Listasijoitus lisää myyntiä ja kirjailija voi lisätä meriittilistalleen ”Top-10 author”, joten ilmeisesti homma kannattaa tässä mielessä.

Entä sosiaalinen media? Presidenttikandidaatti Mitt Romneyn seuraajamäärä nousi yhdessä yössä 116000 hengellä. Ei ole vaikea arvata, että skandaalihan siitä seurasi. Oma lukunsa ovat sosiaalisen median ”feikki-gurut”, jotka aloittavat uransa ostamalla 50000 seuraajaa. Kiva alku!

Feikkimaineen kauppaajat vesittävät toiminnallaan meidän kaikkien sosiaalisen median parissa vakavissaan toimivien uskottavuutta. Koko ala kärsii. Toivon todella, että tykkäyskauppa ei rantaudu Suomeen.

Mitä on eettinen some-markkinointi?

Itse näen, että sosiaalinen media voi markkinoinnin saralla olla myös harppaus parempaan, jos toimitaan eettisellä ja kestävällä pohjalla. Kun ihmisten huomio saadaan ilman vippaskonsteja tuottamalla mielenkiintoista sisältöä - hyödyllistä, viihdyttävää, vaivalla tehtyä – se on ansaittua. Parhaimmillaan yritys voi olla myös kiinnostava media. Se tuntee oman alansa paremmin kuin ammattitoimittajat ja voi kyetä tuottamaan siitä arvokasta sisältöä.

Tällöin myös jokainen tykkäys, tviitti ym. tarkoittaa, että lukija aidosti pitää sisällöstä ja haluaa jakaa sen verkostonsa kesken. Oikeaa uskottavuutta on autenttisuus – se, että voi seistä suositustensa takana. Olen aikalailla varma, että jos olisin ostanut tarjotut vale-tykkääjät, sinä lukijani kaikkoaisit samantien. Tämä blogi perustuu siihen, että arvostan lukijoitani ja yritän olla heille hyödyksi. Toivon mukaan sosiaalisilla pelimerkeillä (ks. kirjoitukseni pelillistämisestä) on täällä jatkossakin merkitystä. Kiitos jakamisesta, hyvät lukijat!

Jäljet johtavat sylttytehtaalle

Jäljet johtavat sosiaalisessa mediassa nopeasti sylttytehtaalle. Erilaiset some-kriisit ovat yksi osoitus, miten keskustelu saattaa syttyä liekkeihin. Ihmisiä ärsyttää edellä kuvattu manipulointi ja uskon, että he kyllä avaavat suunsa ja nöyryyttävät niitä yrityksiä, jotka tykkäyksien ostamiseen turvautuvat. ”Hyvän maineen” lavastaminen voi osoittautua äärimmäisen vahingolliseksi. Mainetta ei saa helposti takaisin sen menetettyään. Kannattaa miettiä kahdesti.

Kun työssä tavoitteet ja säännöt ovat usein epäselviä ja moniselitteisiä, peleissä tietää aina, mitä on saavuttanut ja millä keinoin. Pelillistettäessä työ pyritään pilkkomaan pieniksi lyhyen tähtäimen tavoitteiksi, jotka koukuttavat (engagement), sillä toiminnastaan saa jatkuvaa palautetta. Töissä ihmisten osaamisesta näkyy usein vain jäävuoren huippu (tulos), mutta pelissä kaikki pisteet lasketaan (koko prosessi). Saadut tunnustukset ovat myös kaikkien ihailtavissa ja vertailtavissa tulostaululla. Pelit vetoavat luontaiseen kilpailuviettiimme, mutta sopivasti pilke silmäkulmassa.

Vaikka pelillistäminen on vielä kokeiluasteella oleva strategia, tutkimusyhtiö Gartner ennustaa, että 70% maailman johtavista yrityksistä kokeilee pelillistämistä 2014 mennessä. Pelillistämistä hyödyntävät jo monet suuryritykset kuten Adobe, Microsoft, Dell, Samsung, Siemens, Cisco ja IBM. Pelillistämisen potentiaali on valtava, ja sen mahdollisuuksia kannattaa yrittää ymmärtää. Itseäni kiinnostaa erityisesti se, miten pelimekaniikkaa voi hyödyntää sosiaalisessa intranetissä ja miten sen avulla voidaan kannustaa ihmisiä vuorovaikutukseen, jakamiseen ja yhteistyöhön.

Pelillistäminen muuttaa toimintakulttuurin

Peli voidaan määritellä keinotekoiseksi tavoitteeksi, jota kohti ihmiset saadaan pyrkimään suurta vaivaa näkien. Päällimmäisenä pelillistämisestä tulevat mieleen pistelasku, kunniamerkit (badges) ja tasot. Pelimerkit sinänsä ovat ehkä vähän hassuja ja tuskin motivoivat kovin monia tekemään työtään paremmin. Mutta toisaalta tuhannen euron seteli tai tutkintotodistuskin ovat vain paperia, joille on yhteisesti sovittu joku tietty arvo.

Pelimerkkien tehtävä voikin olla symboloida sosiaalista pääomaa, tuoda näkyväksi ja mitattavaksi työn etenemistä ja tuoda tunnustusta yksilöiden ponnisteluista yhteisen hyvän eteen. Pelimerkit saavat arvonsa siitä, että ne liitetään asioihin, joita arvostamme oikeasti.

Lähes kaikki kulttuurissamme on lopulta jonkinlaista peliä. Yhteiskuntajärjestelmä (kapitalismi, hyvinvointiyhteiskunta, Kiinan malli…) on peli, jossa erilaiset säännöt tuottavat erilaista toimintaa. Peliteoria myös olettaa, että ihmiset pyrkivät ”huijaamaan” ja löytämään järjestelmän porsaanreikiä niin paljon kuin mahdollista. Niinpä ihmiset laskevat, ettei keikkatyön vastaanottaminen kannata, koska yhteiskunnan tukiaiset vähenevät samassa suhteessa. Tai yritykset siirtävät tulonsa veroparatiiseihin, koska voivat ja kilpailijatkin niin tekevät.

Työelämän vakiintuneet toimintamallit voi nähdä myös pelinä. Pelin säännöt valitettavan usein korostavat yksilösuoritusta ja niissä mitataan yksipuolisesti vain tuloksia. Sen sijaan jakamista ja auttamista ei töissä mitata eikä siitä usein saa minkäänlaista palkintoa. Päinvastoin jakaminen voi näyttäytyä riskinä, sillä joku muu voi käyttää omat ideat hyödykseen ja jopa itseä vastaan. Moni ajattelee, että aina ei kannata paljastaa korttejaan muille.

Kysymys kuuluu: voidaanko pelillistämisellä vaikuttaa olemassaoleviin sääntöihin ja toimintakulttuuriin ja yrittää muovata niitä uusiksi? Nähdäkseni pelimekaniikan perimmäinen tarkoitus on muuttaa ihmisten toimintaa. Jos  tiedon jakamista, kollegojen auttamista tai aloitteiden tekemistä ei tapahdu riittävästi, niitä voi yrittää tukea pelimekaniikalla. Voiko pelillistäminen auttaa luomaan sosiaalisesta intranetistä kukoistavan vuorovaikutuksen (engagement) ja innovaatiotoiminnan keitaan?

Älykäs organisaatio palkitsee jakamisesta

Jos olettaa, että sosiaalisessa intrassa alkaa tapahtua jakamista pelkästään ihmisten hyvän tahdon varassa, on todennäköistä, että tulee pettymään. Usein alussa vain muutama henkilö osallistuu (tunnetun internet-teorian mukaan verkossa 1% tuottaa sisällön, 9% osallistuu jakamalla, tykkäämällä ja kommentoimalla ja 90% vain kuluttaa). Yksipuolinen jakaminen, josta ei saa tunnustusta tai palkintoa, ei motivoi. Alkuinnostuksen jälkeen aktiivitkin väsyvät ja lyövät hanskat tiskiin. Sitten todetaan, että jakaminen oli ihan kiva idea, mutta ei toimi meillä käytännössä. Ei näin.

Älykäs organisaatio palkitsee jakamisesta. Se ymmärtää, että ylivoimaisesti tehokkain tapa kasvattaa organisaation osaamista on lisätä jakamista ja ideoiden virtaavuutta sen sisällä. Se tunnistaa henkilöstön osaamisen yhdeksi tärkeimmäksi kilpailuvaltikseen ja on valmis panostamaan siihen. Tällainen toiminta on oppivan organisaation ytimessä ja tutkitusti tuottaa todellista liiketoiminnallista hyötyä.

Pelillistämällä jakaminen ja yhteistyö tehdään mitattavaksi. Sosiaalisessa intranetissä voidaan antaa pisteitä ja kunniamerkkejä (badges) esimerkiksi hyödyllisen tiedon jakamisesta, kysymyksiin vastaamisesta, ideoista ja aloitteista ja työprosessia eteenpäin vievistä kommenteista. Yksinkertaisimmillaan ”kollaboratiivista työpanosta” voidaan mitata vaikkapa työkavereilta saatujen tykkäysten määrällä. Jokainen saatu peukutus, ”tästä oli apua” -napin painallus ym. dokumentoituvat omaan profiiliin ja kasvattavat pistepottia. Pätisikö tässä vanha totuus: ”sitä saa mitä mittaa”?

Hienostuneempia pistelaskujärjestelmiä kannattaa kehitellä. Ihmiset kuitenkin löytävät systeemistä nopeasti sen porsaanreiät. Tässä esimerkki, jossa palkitaan jakamisesta, järjestämisestä ja vertaisten arvioimasta hyödystä:

Oma toiminta

Muiden reaktiot

Yhteensä……………………………………………………….25 pistettä

Kun pisteitä ei anna algoritmi vaan muut työyhteisön jäsenet, niillä on todellista relevanssia. Ja kappas: tykkää -napin painamisesta voi olla yllättävän paljon iloa vastaanottajalle ja se voi heijastua ihan oikeisiin töihinkin.

Raha vai tarkoitus?

Pisteet voivat heijastua myös tilipussiin. Kannustimista tärkein ei välttämättä kuitenkaan ole raha vaan työstä saatu tunnustus. Sillä, että ihmiset saadaan kokemaan työnsä merkitykselliseksi, on väliä. Paljon. Katso oheinen motivaatiotutkija Daniel Pinkin video:

Koska sosiaalisessa intranetissä tunnustusta jaetaan läpinäkyvästi koko työyhteisön silmien edessä (esim. tykkäykset), sillä on suurempi merkitys, kuin jos sitä saisi kahdenkesken. Vähän samasta asiasta on kyse palkitsemisrituaaleissa, joissa palkinnon saaja kutsutaan yleisöstä lavalle kaikkien eteen. Tunnustus tuntuu sitä todellisemmalta, mitä julkisempi se on ja mitä useampi silmäpari sen näkee. Siinä tulostaulujen hyöty lyhykäisyydessään.

Pelillistämiseen kuuluu, että työyhteisöltä saatu palaute on jatkuvaa ja se koostuu pienistä mitattavista teoista (esim. kommentin tykkäys). Arviointi ei liity enää vain lopputuloksiin vaan työprosessi tulee paremmin näkyväksi. Pistetililtä huomataan, että Liisan apu Matille oli tärkeää projektin alkuvaiheessa, ja myös häntä voidaan palkita ponnistustensa mukaisesti, vaikkei projekti olisikaan ollut ei hänen vastuullaan. Jatkuva palaute on motivaatiotekijänä ihan toista luokkaa kuin nykyiset kehityskeskustelut pomon kanssa kerran vuodessa.

Tee jakamisesta kannattavaa

Pelillistämiseen soveltuvat moottorit ovat kehittymässä kovaa vauhtia. Sekä Intranet 2.0 että Campus 2.0 -ratkaisuihin voidaan liittää pelillistämistä eri tavoin. Niissä kunkin henkilön profiilista näkee suoraan, mitä he ovat kontribuoineet, miten aktiivisesti he ovat osallistuneet keskusteluihin (kommentit), ja kuinka moni on hyötynyt heidän jakamistaan ideoista ja resursseista (tykkäykset). Tämän lisäksi voidaan määritellä erilaisia ”kunniamerkkejä”, joita myönnetään sitä mukaa kuin käyttäjät kommentoivat, kirjoittavat statuspäivityksiä, julkaisevat blogiartikkeleita tms. Ominaisuuksien määrä kasvaa sitä myötä kuin moottorit kehittyvät.

Itseäni kiinnostavat enemmän kollaboratioon kuin perinteiseen yksilökilpailuun kannustavat pelillistämisstrategiat. Tällaista lähestymistapaa ehdottaa myös Gartner, joka uskoo, että 80% ensimmäisistä pelillistämiskokeiluista epäonnistuu huonon suunnittelun vuoksi. Syynä on se, että liian moni organisaatio soveltaa pelillistämistä liian suoraviivaisesti, esimerkiksi vain lisäämällä vähän pistelaskua olemassaolevien toimintamallien päälle.

Kuten sanoin, pelillistämisen näkyvin osa, eli pisteet, merkit ja tulostaulut ovat vain pintaa. Tärkeintä on ajattelu taustalla, eli millaista toimintaa pelimekaniikalla pyritään tukemaan. Jos haluaa oikeasti sitoutuneita (engaged) työntekijöitä, on ymmärrettävä, mikä heitä aidosti motivoi. Tuskin mikään hassu virtuaalinen badge itsessään.

Pelisäännöillä voidaan muovata toimintakulttuuria. Tietyillä säännöillä jakaminen ei kannata ja toisilla se kannattaa. Ihmiset tulisi saada kilpailemaan siitä, kuka jakaa eniten, ei siitä, kuka pitää itsellään eniten. Älykäs yritys ei patoa ideoiden virtaa vaan tukee sitä.

Jakamiselle  nyökytellään usein hyväksyvästi päätä, mutta käytännössä sitä ei välttämättä tapahdu. Ja jostain syystä sitä tapahtuu työpaikoilla paljon vähemmän kuin vapaa-ajalla. Yksi syy on se, että työpaikkoilla käytetyt välineet laahaavat vapaa-ajan välineitä (Facebook, Twitter, Google+) jäljessä. Oikein suunniteltu sosiaalinen intranet voisi helpottaa merkittävästi asiaa.

Toinen syy tiedon panttailuun on se, että moni yritys pelkää sille kriittisen tiedon vuotavan julki hallitsemattomasti. Viime vuosina sosiaalinen media on kuitenkin voimistanut kulttuurista muutosta, jonka myötä (myös oman työn) jakamista, avoimuutta ja läpinäkyvyyttä ollaan alkamassa ymmärtää enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. EVA:n Suora Yhteys -raportissa todetaan, että:

Yritystoiminnassa sosiaalisen median laaja-alaisin vaikutus koetaan sisäisessä viestinnässä ja toimintatapojen muutoksessa. Uudet tavat jakaa tietoa ja osaamista organisatoristen ja maantieteellisten rajojen yli lisäävät tietotyön tuottavuutta. — Tietotyön tuottavuuden seuraava kehitysvaihe perustuu siihen, että työntekijät tekevät työnsä läpinäkyväksi omalle työyhteisölleen – aivan kuten ihmiset ovat tehneet jo vapaa-ajalleen sosiaalisessa mediassa.

Mihin nämä lupaukset perustuvat?

Jakamisen kulttuuri

Mitä paremmin työyhteisössä saadaan juurrutettua jakamisen kulttuuri, sitä suurempi sen sisäinen ideoiden virta on. Tällainen yrityskulttuuri on pääomaa, joka näkyy 1) innovaatioina, nopeampana tuotekehityksenä, parempina palveluina 2) työn mielekkääksi kokemisena, yhteisöllisyytenä 3) työntekijöiden motivaationa ja sitoutumisena. 4) työpaikan vetovoimana ja kykynä houkutella huippuosaajia.

Sosiaalinen intranet, jossa saadaan luotua jakamisen kulttuuri, moninkertaistaa oppimisen mahdollisuudet. Mitä enemmän tietoa ja kokemuksia on avoimesti saatavilla, sitä paremmat edellytykset työntekijöillä on ongelmien ratkaisemiseen ja ammatilliseen kehittymiseen. Kun organisaation kollektiivinen osaaminen dokumentoituu vähitellen sosiaaliseen intraan, voi siitä vuosien saatossa kehkeytyä voimakas tietopankki, ”organisaation muisti”.

Kaikki tämä tieto voi olla muutaman sekunnin haun päässä. On täysin eri asia hakea tietoa organisaatiolle relevantin sisällön joukosta kuin Googlettaa sitä yleensä netistä (vrt. aikaisempi kirjoitukseni). Osumaprosentti on aivan toista luokkaa. Ja tiedon etsiminen on yksi niistä asioista, joihin tietotyöläinen tuhlaa päivästään eniten aikaa.

Jos tarvittavaa tietoa ei löydy, johtaa se usein siihen, että sama asia tehdään uudestaan. Varsinkin isommissa organisaatioissa käytetään lukemattomia tunteja tällaiseen ”tuplatyöhön”. Pyörää ei kannata keksiä uudelleen. Kannattaa jatkaa siitä, mihin kaveri on jäänyt. Oikein käytettynä sosiaalinen intranet on yksi parhaista välineistä tällaiseen kollaboraatioon.

Verkostot, jakaminen ja oppiminen

Suurin osa oppimisestamme ei tapahtu virallisissa koulutuksissa vaan työn ohessa. Tutkimusten mukaan 80% oppimisesta on informaalia (ts. tapahtuu työssä oppimisen, havainnoinnin ja keskustelujen kautta) ja vain 5-20% tapahtuu virallisissa koulutuksissa. Suuri osa tästä oppimisesta on sosiaalista ja perustuu jakamiseen.

Tällä hetkellä monille keskeiseksi oppimisen väyläksi ovat nousseet sosiaalisen median verkostot, esim. Twitter -kontaktien välittämät linkit oman alan ajankohtaiseen tietoon ja keskusteluihin. Ihmiset rakentavat näitä verkostoja suureksi osaksi vapaa-ajallaan, eikä niiden merkitystä ymmärretä tarpeeksi yrityksissä. Vastaavaa verkostomaista, omaehtoista, jakamiseen perustuvaa oppimista kannattaisi ehdottomasti tuoda myös työpaikan sisälle.

Oppivat organisaatiot = markkinajohtajia

Bersin by Deloitten tutkimuksessa (2012) yritykset, joilla oli tehokkaimmat työntekijöiden osaamisen kasvua tukevat käytännöt ja välineet, kasvattivat liikevoittoaan kolme kertaa enemmän kuin muut. Monet maailman johtavista yrityksistä ovatkin oppivia organisaatioita, joiden menestys perustuu pitkälti osaamispääoman kasvuun ja innovaatioihin. Jatkuva uuden oppiminen on niille välttämätöntä, sillä markkinat ovat jatkuvassa muutoksessa

Oppivissa organisaatioissa ymmärretään panostaa yrityskulttuuriin, joka tukee työntekijöiden ammatillista kehittymistä. Esimerkiksi Google – maailman toiseksi arvokkain brändi – on tullut tunnetuksi 20/80 mallistaan, jossa työntekijät voivat käyttää yhden päivän viikosta vapaasti omiin projekteihinsa. Työntekijät voivat yrittää houkutella kollegojaan mukaan projekteihinsa ja muodostaa näin tiimejä –  ilman, että heitä johdetaan ylhäältä käsin. Tällainen ”yrityksen sisäiseen yrittäjyyteen” kannustaminen näyttäisi tuottavan tuloksia: 20% ajan seurauksena on syntynyt 50% Googlen tuoteperheestä.

Googlen teettämän tutkimuksen mukaan 2020 eletään ”innovaatiotaloudessa”, eikä enää puhuta tietoyhteiskunnasta. Tätä kehitystä edesauttavat uudet toimintatavat – jakaminen, läpinäkyvyys, yhteistyö – ja uudet sosiaaliset alustat, joilla osaamista ja ideoita voidaan tehokkaimmin levittää ja kehittää eteenpäin. Sosiaalinen intranet on mitä parhain kasvualusta oppivalle organisaatiolle.

Parhaat ideat ja käytännöt

Sosiaalinen intranet levittää parhaita ideoita ja käytäntöjä koko organisaatioon. Kehitysideoihin, joista on äänestetty sosiaalisessa intrassa, ollaan myös valmiimpia sitoutumaan, sillä ne eivät ole ”ylhäältä annettuja” vaan yhdessä luotuja.

Yksi perustilanne, missä tiedon helppo saatavuus on tehokkuuden a ja o, on uuden työntekijän tulo taloon. Usein perehdytykseen ei riitä tarpeeksi aikaa, vaan henkilö yrityksen ja erehdyksen kautta vähitellen oppii, mistä asiat löytyvät ja keneltä kysyä. Ihan luonnollista, että hän tekee alussa paljon virheitä. Entä jos hän voisi hakea tietoa sosiaalisen intran keskusteluista? On enemmän kuin todennäköistä, että joku on kysynyt samoja asioita jo aiemmin. Hän voi myös sekunneissa etsiä intrasta käsiinsä ihmisen, joka profiilinsa perusteella osaisi auttaa.

Entä jos joku organisaatiolle keskeinen osaaja vaihtaa työpaikkaa? Kaikki osaaminen ei välttämättä katoa henkilön mukana, vaan hänen työstään jää jälkiä sosiaaliseen intraan. Lopputulosten lisäksi voi dokumentoitua myös osia työprosesseista ja niihin liittyvästä ”hiljaisesta tiedosta”.

Kokeilukulttuuria!

Parhaimmillaan sosiaalinen intranet on ideoiden rikastamo, jossa prototyypit ja demot jalostuvat dialogin ja palautteen myötä valmiiksi tuotteiksi. Siihen kuuluu ”kokeilukulttuuri” ja elämä jatkuvassa ”betavaiheessa”, jossa keskeneräisyys on normaali asioiden tila. Tässä Sitran tuottama mainio video aiheesta:

Sosiaalisessa intrassa heitellään ajatusten aihioita – sellaisia mitä ei välttämättä vielä kehtaisi laittaa julkisesti esille. Koska jakaminen, kommentointi ja muiden auttaminen kerryttää omaa pistepottia (joka heijastuu palkitsemiseen), halukkaista auttajista ei ole pulaa. Kaikki ymmärtävät, että kokeilukulttuuriin kuuluu mahdollisuus epäonnistua ja oppia siitä. Riskinotto on osa luovaa työtä ja jos sille ei ole tilaa, innovaatiot tyrehtyvät.

Kokeilukulttuurissa siirrytään nopeasti ideoiden käytännön testaamiseen sen sijaan että hinkataan edestakaisin projektisuunnitelmaa. Suunnitelmat eivät kuitenkaan juuri koskaan siirry sellaisinaan käytäntöön. Aina tulee jotain yllätyksiä, joiden myötä lopputuloksesta muovautuu jotain muuta kuin mitä se oli paperilla. Todellisten käyttötilanteiden kautta saadaan varmin tieto, jonka mukaan tuotetta kannattaa muokata. Vain kokeilemalla huomaa, mikä toimii ja mikä ei.

Sosiaalisessa intranetissä oppiminen tapahtuu samaan tapaan ”matkalla”. Oppimisessa ei ole kyse lopputuloksesta – sisällöstä, joka ”siirretään” ihmisten päähän. Ainakaan muistitutkijoiden mukaan tällä metodilla asioista ei päässä pysy kuin 5-20%. Ennemminkin oppimisessa on kyse jatkuvasta prosessista – keskusteluista, kysymyksistä, kokeiluista, vinkeistä, linkeistä, resursseista – erilaisista rakennusaineksista, joiden kautta osaaminen ja ymmärrys vähitellen kasvaa. Lopputulos on vain jäävuoren huippu, oppiminen on tapahtunut matkalla.

Tämä kirjoitus on kontribuutioni ”Jaa jotain” -päivään. Jaa se, vaikuta työkulttuuriin ja levitä jakamisen filosofiaa!

Nykyään monet käyttävät Facebookkia vapaa-ajan lisäksi työasioidensakin hoitamiseen. Vaikka Facebookin työkäyttöön liittyy monia haasteita (käyttöehdot, mainokset, yksityiselämän ja työidentiteetin sekoittuminen…) moni käyttää sitä silti mielummin kuin työpaikan tarjoamia viestintävälineitä. Ehkä siksi 2013 yhä useampaa yritystä ja organisaatiota kiinnostaa tuoda sosiaalinen media mukaan sen sisäiseen yhteistyöhön.

Facebook työkäytössä

Kyselin TVT -opetuksessa -ryhmässä Facebookin työkäytöstä.  Tämä yli 3000 hengen avoin Facebook -ryhmä on nykyisin yksi aktiivisimmista opetusalan ammattilaisten keskustelufoorumeista Suomessa. Siellä ihmiset ilmoittivat mm. seuraavia ammatillisia käyttötarkoituksia:

Facebook -sivuista esimerkkeinä tulivat esiin Voionmaan Lukio ja Elimäen lukio, joissa mm. jaetaan ajankohtaisia uutisia, videoita vierailijoista, parin minuutin urapuheita, yhteisön saavutuksia (esim. linkit opiskelijoiden blogeihin) ja ylläpidetään yhteyksiä vanhoihin opiskelijoihin.

Äskettäin olin myös itse mukana projektissa, jossa käytettiin Facebookkia viestintäkanavana – seuraavassa joitakin kokemuksiani.

Mobiluck ja tiimityö Facebookissa

Vuodenvaihteessa suunnitelin visuaalisen ilmeen Mobiluck -hankkeeseen (mobiiliopetusteknologia lukiolaisen arjessa). Hankkeen takana on usean lukion verkosto ja siinä vaikuttaa monta sosiaalisessa mediassa aktiivista  voimahahmoa: Timo Ilomäki, Aki Puustinen, Kari Rajala, Jukka Sormunen jne. He ovat juuri lähdössä esittelemään projektia Lontooseen kansainväliseen BETT -konferenssiin.

Koska hanketta suunnitellaan ja päätöksiä tehdään eri puolille Suomea levittäytyneessä verkostossa, viestintäkanavankin tulisi tukea tiimityötä. Mobiluckin visuaalisen ilmeen suunnittelussa käytimme keskusteluun ja palautteeseen omaa suljettua ”Mobiluck graafinen” -Facebook-ryhmää. Lisäksi hyödynsimme Skypeä, jolla voi keskustellessa jakaa ruutunsa ja keskustella vaikkapa työn alla olevasta logosta niin, että se on kummankin silmien edessä.

Pikaviestintä – sulavammat arjen rutiinit

Facebook -ryhmän ehdoton etu oli kommunikoinnin nopeus. Sain iPhoneeni notifikaation aina kun ryhmässä tapahtui jotakin itseäni koskevaa, esim. joku vastasi lähettämääni kysymykseen tai mainitsi minut nimeltä. Koko tiimi kommunikoi pitkälti mobiililaittein, ja sainkin monesti vastauksen päivien tai tuntien sijaan parissa minuutissa. Tarkentavat kysymykset pystyi esittämään samassa tilanteessa, eikä väärinymmärryksiä päässyt syntymään.

Tässä on dramaattinen ero esim. sähköpostiin, jossa hyväksyntää idealleen joutuu usein odottamaan päivän, sitten toisen pyytäessään palautetta keskeneräisestä työstä ja kolmannen selventääkseen, onko ymmärtänyt palautteen oikein ja voidaanko edetä seuraavaan vaiheeseen… Mobiluckissa asiat hoituivat ripeästi: esim. Mobiluck -pipon design ideoitiin yhdessä illassa ja aamulla grafiikka oli valmis painoon. Tässä välissä ehdittiin sopia, millaisen pipon kukin tiimin jäsen haluaa, kommentoitiin grafiikan demoversiota, tehtiin sen pohjalta muutokset ja sovittiin käytännön tilausasiat. Vähemmän säätöä viestinnässä = enemmän tuottavaa työtä (ks. aikaisempi kirjoitukseni)

Koska keskustelu Facebookissa oli nopeampaa, se oli myös spontaanimpaa ja hauskempaa. Keskusteluista tuli polveilevampia ja ideoistaan sai välittömästi palautetta. Lisäksi kaikki näkivät jälkeenpäin käydyn keskustelun ja pysyivät siten päätöksissä ja niiden perusteluissa ajan tasalla. Konsensus oli helppo muodostaa, kun keskustelut ja tieto olivat kaikkien näkyvillä.

Kyllä, mutta…

Tässä projektissa Facebook toimi ihan passelisti arkisena kommunikointivälineenä. On kuitenkin syitä, minkä vuoksi moni yritys ei edes harkitse Facebookin käyttöä organisaation viestintäkanavana. Sivupalkissa pyörivät mainokset, viihdesisältö ja linjoilla pyörivät kaverit vievät ajatukset helposti jonnekin ihan muualle kuin työhön. Omat kaverit ja työelämä myös sekoittuvat helposti, mitä useimmat eivät halua.

Vielä vakavampi ongelma liittyy käyttöehtoihin. Facebookin liiketoiminta perustuu käyttäjien tietojen myymiseen mainostajille, ja kaikki käyttäjän palveluun lisäämä sisältö on tässä mielessä Facebookin ”omaisuutta”:

”Annat meille ei-yksinomaisen, siirrettävän, alilisensoitavan, maksuttoman, maailmanlaajuisen luvan (tekijänoikeuslupa) käyttää mitä tahansa tekijänoikeussisältöä, jonka julkaiset Facebookissa tai Facebookin yhteydessä.”

Palvelu on lyhyen historiansa aikana ehtinyt tulla tunnetuksi lukuisista ei-toivotuista muutoksista ja käyttäjiensä yksityisyyden polkemisesta. Viimeisin ärsyynnyksen aihe on, että Facebook on alkanut postittaa käytäjien itsensä tietämättä (tuotteiden, brändien) suosituksia heidän kavereilleen – jopa niin, ettei kyseinen henkilö ole koskaan edes tykännyt ”suosittelemastaan” sisällöstä. Olisi hölmöä luottaa (yrityksenä) tietojaan pitkällä tähtäimellä palveluun, jonka etiikka on tällä pohjalla.

Viime vuonna harppauksin kehittyneet Google+ ja Google Apps (ks. koulutukseni) ovat järkevämpiä ratkaisuja organisaation sisäiseen viestintään. Google+ on mainokseton ja ominaisuuksiltaan tarkoitukseen sopivampi (esim. hangout videoneuvottelut + toimivin reaaliaikainen dokumenttien muokkaus + paremmat tavat hallita, että oikea tieto näkyy oikeille ihmisille). Vielä parempi on kuitenkin ihan oma, ”yrityksen sisäinen Facebook”.

Sosiaalinen intranet 2.0

Jos vakavissaan haluaa tuoda sosiaalisesta mediasta tutun yhteistyön ja jakamisen työpaikalle, kannattaa luoda oma sosiaalinen intranet, jonka voi räätälöidä omien tarpeiden mukaan ja jonka pelisäännöt voi päättää itse. Ei kannata tuottaa sisältöä ”vieraalle maaperälle”, jota organisaatio ei voi itse hallita.

Vuorovaikutusseinä (kuten Facebook -ryhmä) on myös suppea yhteistyöväline, joka sopii parhaiten arkisten asioiden hoitamiseen. Pitkäjänteisempään yhteistyöhön, jonka tuloksena syntyy jotain säilyttämisen arvoista, kannattaa käyttää esimerkiksi blogeja tai wikejä (joiden päivityksistä tieto toki päivittyy automaattisesti seinälle). Hyvä uutinen on se, että kaiken tämän – pikaviestimet, blogit, wikit ja paljon muuta – voi kätevästi integroida yhteen paikkaan, kuten Intranet 2.0 ja Campus 2.0 -ratkaisuissa.

Kun kyseessä ei ole mikään geneerinen pilvipalvelu, vaan omiin tarpeisiin räätälöity ratkaisu, toiminnot saadaan tukemaan paremmin työprosesseja sekä ulkoasu yksilölliseksi ja brändin mukaiseksi. Tämä varmaankin on kallista? Ei välttämättä. Keskimääräinen kuukausimaksullinen social business -ratkaisu voi tulla pitkällä tähtäimellä huomattavasti kalliimmaksi. No kuka näitä sitten suunnittelee? Olet oikeassa paikassa, kysy lisää!

Sähköposti suunniteltiin alunperin kahdenkeskiseen viestintään, ja se sopii huonosti nykyiseen työelämään kuuluvaan tiimityöhön ja kollaboraatioon. Sosiaalinen intranet on parempi kanava vuorovaikutukselle, jakamiselle ja yhteistyölle. Parhaimmillaan sosiaalinen intranet on oppivan organisaation sydän, tuotekehitystä ja -innovaatioita vauhdittava ideajalostamo ja arjen rutiineja helpottava yhteistyökanava. Moni asiantuntija ennustaa, että vuonna 2013 sosiaalinen media tulee työpaikoille rytinällä.

Sähköposti on tehoton tapa viestiä

Yle uutisoi hiljattain, että Euroopan suurin IT -palvelujen tarjoaja Atos aikoo luopua sähköpostista seuraavan puolentoista vuoden aikana. Atos on tutkinut työntekijöidensä sähköpostin käyttöä ja johtopäätös oli, että sitä käytetään liikaa ja epätarkoituksenmukaisesti. Keskimäärin Atoksen työntekijä vastaanottaa 75 sähköpostia päivässä (aika tavallinen määrä keskimääräiselle tietotyöläiselle), joiden läpikäymiseen kuluu pahimmassa tapauksessa useita tunteja työaikaa.

Sähköpostin väärinkäyttö on yleistä. Toisaalta sitä käytetään pikaviestimen tapaan arkiseen kommunikointiin, missä se toimii huonosti, sillä viesteihin vastataan hitaasti. Tutkimusten mukaan keskimääräinen sähköpostin vastausaika on 2,5 päivää eli ikuisuus. Toisaalta monille sähköpostista muodostuu hautausmaa tiedolle, jote he joskus ajattelevat tarvitsevansa. Ei kannata, sillä tieto ei sekamelskasta löydy. Parempi käyttää tiedon säilömiseen ja hallintaan siihen tarkoitettua työkalua, kuten Evernote tai DropBox (ks. artikkelini aiheesta).

Monesti sähköpostista tulee vastaanottopaikka tiedolle, jota muut kuvittelevat vastaanottajan tarvitsevan (kuinka monta tiedonantoa saat cc:nä, vaikka ne eivät sinua varsinaisesti koske?). ”Sähköposti-pingiksessä” yksi välittää tiedon, toinen kiittää siitä, lähettäjä vastaa kiitokseen… Tuloksena on kaaosta, jossa tärkeä tieto peittyy epäolennaiseen. Yhteinen ideointi tyrehtyy ja asiat etenevät piinaavan hitaasti.  Miksi viestiä 20 vuotta vanhalla välineellä – netin mittakaavassa kivikautisella teknologialla?

Vai pidetäänkö kokous?

Sähköpostiin tuskastuttuaan ihmiset usein ehdottavat tapaamista tai kokousta (joiden ajankohtien sumpliminen sähköpostitse ansaitsisi oman lukunsa..), jotta päästäisiin ”oikeasti keskustelemaan”. Toisaalta juuri kokoukset koetaan pahimmiksi aikasyöpöiksi työpaikoilla. Ongelmia on monia: kokousten heikko valmistelu, kaikkia avainhenkilöitä ei saada paikalle, paikalle kutsutaan ihmisiä, joita asiat eivät koske, viestintä supistuu isolla joukolla yksisuuntaiseksi tiedottamiseksi… Lopputulos on, että päätöksiä ei saada tehtyä, puhutaan asian vierestä, aikaa kuluu eikä mitään saada aikaiseksi. Tässä hauska kirjoitus aiheesta: ”Tragedia nimeltä palaveri”.

Sulavalle diplomityönsä tehnyt Jaakko Taskinen tutki tietotyön kipupisteitä ja totesi, että suurimmaksi ongelmaksi koettiin nimenomaan kokouksiin kuluva aika. Tietotyöläisen kalenterin täyttävät kokoukset, joista monet koetaan turhiksi. Päivistä muodostuu sirpaleisia, minkä vuoksi omaa työtä on vaikea tehdä hyvin.  Monet kokoukset voisi jättää pitämättä, jos viestinnän siirtää sosiaaliseen intranettiin.

Kolmas asia, joka syö tietotyöläisen kallisarvoista aikaa, on tiedon etsiminen. Monesti oman organisaation sisällä olisi joku, joka osaisi auttaa ongelmassa tai jopa valmis ohje, jossa on kuvattu ratkaisu pulmaan. Ongelma on, miten löytää tämä henkilö tai dokumentti. Koska tiedon olemassaolosta ei ole varmuutta, usein päädytään tekemään sama asia taas kerran uudestaan. Ei ehkä tehokkain mahdollinen työtapa?

Kaikki edellä kuvatut ongelmat liittyvät perimmiltään tiedon kulkuun ja oikein toteutettu sosiaalinen intranet voi korjata niitä merkittävästi.

Sosiaalinen intranet 2.0 – tieto kulkee

Nykyään viestintään ja yhteistyöhön on paljon sähköpostia parempia välineitä: pikaviestimet, blogit, wikit, sähköiset ryhmätyötilat, reaaliaikainen & kollaboratiivinen dokumenttien työstö, videoneuvottelut, median ja tiedostojen jako, jaetut kalenterit jne. Sosiaalisen median välineillä voidaan pitkälti korvata sähköposti, jonka käyttö kannattaa minimoida yksityiseen kahdenkeskiseen yhteydenpitoon. Kaikki ylläoleva voidaan paketoida yhteen helppokäyttöiseen portaaliin, kuten sosiaalinen intranet 2.0 -ratkaisussa.

Sosiaalisessa intranetissä viesti kulkee nopeasti perille. Älypuhelimeen saatavien notifikaatioiden (vrt. Facebook, Twitter) ansiosta vastaanottaja on tietoinen itselleen tärkeistä keskusteluista. Notifikaatioon ei tarvitse reagoida sillä sekunnilla (kuten esim. puheluun), vaan vastaanottaja voi osallistua silloin kun se hänelle sopii. Tämähän on tekstiviestienkin suosion salaisuus. On kohteliasta antaa vastaanottajan päättää ajankohta.

Sosiaalisessa intranetissä tiimityössä alkaa ylipäätään olla järkeä. Projektikohtaisia yhteistyötiloja voi perustaa nopeasti ja niissä on voi keskustella monimutkaisistakin asioista ilman että tulee olo, että kasvokkain asiat etenisivät paremmin. Yksi voi osallistua tapaamiseen kotoaan tablettia käyttäen, toinen älypuhelimella lentokentältä, kolmas työpisteestään – reaaliajassa tai liukuvassa ajassa (”vastaan heti kun ehdin”). Tuloksena on, että asiat etenevät sutjakkaasti ja hässäkkä vähenee. Vähitellen ihmisistä ehkä alkaa tuntua normaalilta, että kaikkien ei tarvitse aina kokoontua samaan tilaan samalla kellonlyömällä, jotta kommunikoinnissa olisi mieltä.

Sosiaalinen intranet ja oppiva organisaatio

Sosiaalisen intranetin ytimessä on jakaminen (linkit, vinkit) ja sen ruokkima yhteisöllinen ideointi. Yhä suurempi osa työstä tehdään asiantuntijoiden tiimeissä ja verkostoissa, joissa tiedon jakaminen ja toisilta oppiminen on tärkein innovaatioiden lähde. Koko internetin voima perustuu jakamiseen – siihen, että joku on nähnyt vaivan ja vaikkapa kirjoittanut blogiartikkelin tai tehnyt YouTube-tutoriaalin, mistä tuhannet muut voivat oppia. Työyhteisössä tapahtuva jakaminen voi olla vielä hedelmällisempää, sillä ihmiset jakavat yhteisiä tavoitteita ja tuntevat toistensa tehtäviä ja tarpeita.

Sosiaalinen intranet onkin mitä parhain kasvualusta innovatiiviselle, oppivalle organisaatiolle. Osaamisen jatkuva kasvu puolestaan on nykyisin yrityksen menestyksen edellytys – markkinoilla parhaiten pärjäävät ne, jotka ovat askelen edellä muita.

Avoin, jakamiseen perustuva toimintakulttuuri

Sosiaalinen teknologia sinänsä ei ratkaise kaikkia tiedonkulun ongelmia, vaan kyse on yhtä lailla uudesta avoimemmasta jakamiseen perustuvasta toimintakulttuurista. Väline kuitenkin muuttaa olennaisesti toimintaa, ihan kuten sosiaalinen media (ns. internetin 2.0 -vaihe) on mahdollistanut nykyisen jakamisen kulttuurin. Palaan tässä aikaisempaan esimerkkiini sähköpostista.

Sähköpostissa tieto jumiutuu helposti inboxin sisään, eikä se tule aina kaikkien sitä tarvitsevien tietoon. Syntyy tiedonkulun pullonkauloja, kun joku henkilö ei ehdi/muista välittämään tärkeää tietoa eteenpäin. Toisinaan tietoa myös pidetään tarkoituksellisesti itsellä (esim. kerrotaan vain jos joku erityisesti kysyy), koska se lisää vallan tunnetta.  Tai sitten sitä jaellaan vain pienen piirin kesken. Sähköposti välineenä ruokkii tiedon panttaamisen, salailun ja organisaation siiloutumisen kulttuuria.

Aina pääsy tiedon äärelle: ”Organisaation muisti”

Entä jos sähköposteihin suljetut asiat olisivatkin avoimesti kaikkien silmien edessä? Työprosessit dokumentoituisivat tapahtumavirtoina projektikohtaisiin tiimityötiloihin, joita seuraamalla saisi nopeasti käsityksen kunkin projektin tilanteesta. Tapahtumavirroista muodostuisi vuosien saatossa ”organisaation muisti”, kaiken sen osaamisen ja tiedon pankki, johon voidaan palata aina tarvittaessa. Ihannetilanteessa eri projekteihin liittyvä tieto ja osaaminen jäisi organisaation haltuun senkin jälkeen, kun osaaja vaihtaa työpaikkaa.

Kaikilla työntekijöillä olisi älykkäiden hakutoimintojen avulla nopea pääsy tiedon äärelle. Sosiaalisessa intranetissä tieto liittyy ihmisiin (profiilit) ja projekteihin (ryhmätyötilat). Koska tiedon äärelle pääsee montaa reittiä, se löytyy paremmin. Tarvittaessa koko organisaatio voi nähdä keskustelut ja oppia niistä.

Parempi tiedonkulku – vähemmän kokouksia

Tieto kulkee sosiaalisessa intranetissä, jolloin omaan työhön voi keskittyä paremmin ja saa muilta apua sillä hetkellä kun sitä tarvitsee. Työkaverit pysyvät paremmin perillä siitä, mitä teet, ja heillä on harvemmin tarve keskeyttää työtäsi ja esittää samoja toistuvia kysymyksiä.

Kokousten pitämisen tarve vähenee, kun tieto leviää sosiaalisen intranetin kautta. Kasvokkaisissa tapaamisissa voidaan keskittyä tiedon tasaamisen sijaan päätöksentekoon, ideointiin ja työpajoihin. Kokoontuminen vuotuisille kehityspäiville on hedelmällisempää, kun ajatuksia on jaettu pitkin vuotta verkossa. Yhteinen visio ja tietoisuus yrityksen strategiasta on jo olemassa ja paukut voidaan laittaa tärkeiden päätösten tekoon.

Kehotan lukemaan aiheesta Tuija Aallon ”Unelmien intranet” -artikkelin, jossa on mainioita ajatuksia sekä teknologiasta että toimintakulttuurista. Tämän suuntaiset ajatukset ovat myös olleet yhtenä innoittajanani sosiaalinen intranet 2.0 -konseptin suunnittelussa.

Mitä vielä?

Sosiaalisen intranetin käyttöönottoon liittyy paljon asioita, joista tässä ehdin käsitellä vasta murto-osaa. Kevään aikana kirjoittelen lisää aiheesta, pysy kuulolla! Tämä sähköpostia soimaava kirjoitus päättyy kuinkas muuten, kuin kehoitukseen liittyä sähköpostilistalle (voit toki myös tilata blogin RSS-syötteen, jos haluat).

Kirjoitin kesällä ”tulevaisuuden oppikirjasta”, jossa ehdotin kuratointia yhdeksi tavaksi jäsennellä netin kaaoottisesta resurssimassasta opintokokonaisuuksia. Aiheesta käytiin keskustelua syksyllä myös Sometussa, minkä pohjalta ensi vuoden ITK 2013 päiville on tulossa teemaseminaari ”oppikirja uusiksi”. Jokin aika sitten törmäsin uudehkoon palveluun nimeltä Mentormob, joka konkretisoi mainiosti ajatusta avointen oppimateriaalien remiksaamisesta ja kuratoiduista oppimispoluista. Voisiko perinteisen oppikirjan korvaaja olla jotain tällaista?

Mentormob – kuratoitu oppimispolku

Mentormobin idea on, että käyttäjät voivat koota erilaisia reittejä olemassaolevista web-resursseista. Mentormob tukee lähes mitä tahansa mediaa – web-sivustoja, Youtube -videoita, Google Docsia, PDF:iä ym. ja se avaa näin huikeat mahdollisuudet erilaisten opintokokonaisuuksien rakentamiseen avoimista nettiresursseista. Tuloksena ei ole pelkkä linkkilista vaan polku, jolla on jokin alku, keskikohta ja loppu. Katso tästä yksi esimerkki.

Jokaisen sisällön yhteyteen saa liitettyä selitteen, jossa resurssin voi kontekstualisoida ja liittää suurempaan kokonaisuuteen. Oppimispolulle voi siis pystyttää eräänlaisia ”tienviittoja”, jotka helpottavat punaisen langan hahmottamista.

Mentormobissa näitä polkuja eli ”soittolistoja” voidaan rakentaa yhteistyössä ja niiden sisältöjä voidaan kommentoida (esim. lähdekeskustelu kontekstissaan). Soittolistat voi upottaa helposti blogiin ja web-sivuille (ja kyllä, ne voi myös helposti upottaa Campus 2.0:n  ryhmätyötilaan). Tuloksena voi olla eräänlainen avoin, vuorovaikutteinen, monimediainen, päivittyvä ja moniksi yksilöllisiksi poluiksi risteävä ”oppikirja” (jos tätä termiä on enää järkeä käyttää).

Mentormob on kätevä työkalu opettajalle, joka haluaa tarjota opiskelijoille mahdollisuuden luoda omia opintopolkujaan sen sijaan, että luennoisi tai vaatisi heitä toistamaan oppikirjan sisältöjä. Mentormob toimii myös hyvin Flipped Classroom -mallin kanssa ja se liittyy luontevasti henkilökohtaisten oppimisympäristöjen (PLE) käyttöön.

Ovet auki maailmaan – ei suljettua puutarhaa!

Verkkotyöskentelyyn liittyy se, että opettaja ei aina ole ensisijainen tietolähde vaan nettiresursseja ja luokan ulkopuolisia asiantuntijoita hyödynnetään laajasti. Opettajan rooli alkaa muistuttaa yhä enemmän valmentajaa, joka motivoi, vinkkaa ja auttaa opiskelijoita kehittymään yhä hienostuneemmiksi oppijoiksi. Työtapa ohjaa oppijat rakentamaan tietoa itsenäisesti ja yhdessä, navigoimaan taitavammin verkossa ja käyttämään omaa luovuuttaan  - kehittämään juuri niitä taitoja, joita heiltä työelämässä vaaditaan.

Mentormobin tyyppisiin avoimiin web-sovelluksiin verrattuna esimerkiksi Applen alkuvuodesta iPadille lanseeraamat ”interaktiiviset oppikirjat” ovat jotenkin vanhanaikaisen ajattelun tuotetta. Se, että lisää vähän mediaa perinteiseen oppikirjaan, ei poista suurinta ongelmaa – sitä että kyseessä on edelleen ”suljettu puutarha”, joka ei avaa linkityksen avulla maailmaa oppijan eteen vaan sulkee hänet turvalliseen ja ylhäältä saneltuun ympäristöön. Lähtökohtana olevan materiaalin ei tulisi näyttäytyä oppimisen päätepisteenä vaan tiedonrakentelun lähtöpisteenä.

Tässä siis Applen (1/2012) näkemys tulevaisuuden oppikirjasta – askel parempaan, muttei vielä todellista harppausta:

Kuratointi = yhdistelmä vapautta ja ohjausta

Parhaimmillaan kuratointiin sisältyy sopiva yhdistelmä vapautta ja ohjattua toimintaa, mentorointia. Mielestäni on tärkeää, että vaikka oppimispolkua ei olisi lyöty lukkoon, sitä on kuitenkin jotenkin viitoitettu ja ohjattu. ”Katso netistä” ei riitä ohjeeksi ja tuottaa kehnoja oppimistuloksia. Kun oppijalla on tiedossa jotain keskeisiä lähteitä ja näkökulmia – kartta jonka avulla suunnistaa – hänen on huomattavasti helpompi rakentaa tiedon palasista ymmärrystä.

Ohjaajan tarjoama kehys ei tietenkään estä poikkeamasta polulta ja kulkemasta halutessaan omaa reittiään. Kun materiaalit ovat avoimessa verkossa, linkitys avaa loputtomat mahdollisuudet omille tutkimusretkille. Tällaista lähestymistapaa oppimiseen voi verrata vaikka jazz-improvisointiin, jossa sointukierto, skaalat ja kappaleen rakenne määrittävät musiikin pääuoman, jonka puitteissa jokainen improvisaatio on kuitenkin uniikki.

Tehtävätarjotin

Itse olen kehitellyt pidemmän aikaa mallia, jossa tarjoan opiskelijoille eräänlaisen ”ruokalistan” tai tarjottimen kysymyksiä ja (netti)resursseja, joista jokainen voi valita omansa mielenkiintonsa mukaan. Kaikki kysymykset liittyvät samaan teemaan, joka voi jakautua tehtävästä riippuen muutamaan aiheeseen ja edelleen alakysymyksiksi. Idea on, että teema ohjaa ryhmän työskentelyä kohti jaettuja tavoitteita, mutta samalla jokainen (yksilö/pari/pienryhmä) voi kulkea sinne omaa polkuaan.

Tuloksena syntyy yleensä rikas kattaus tuotoksia, joista on kuitenkin edelleen mielekästä keskustella, sillä opiskelijat ovat tehneet töitä saman ongelmakentän parissa. Tuotokset voivat olla esim. blogiartikkeleita, wikin osioita tai presentaatioita – kaikki helposti jaettavissa muiden kanssa. Työtapa muistuttaa tutkijayhteisön toimintaa, jossa jokaisella on omat tutkimuskohteensa, mutta he jakavat tarpeeksi alansa pohjatietämystä voidakseen käydä mielekkäitä keskusteluita.

Myös linkkien ja resurssien jakaminen toimii paremmin, kun oppijat jakavat tavoitteita, mutta eivät välttämättä ihan samaa tutkimuskysymystä. Tällöin linkit voivat avata yllättäviä ja avartavia näkökulmia, jotka saattavat johtaa oppijan uusille urille.

Kokemukseni on, että yksilölliset reitit yhdistettynä tuotosten jakamiseen ja vuorovaikutukseen synnyttää rikkaan ja monimuotoisen oppimisympäristön, jossa kaikki voivat oppia toisiltaan. Lisäksi opiskelu on mielekästä, motivoivaa ja liittyy kunkin omiin tavoitteisiin ja projekteihin.

Tulevaisuudessa opitaan pienissä paloissa läpi elämän

Uskon, että tulevaisuudessa remiksaus yleistyy ja opiskelu koostuu pienemmistä moduleista, joita voi koota verkossa joustavasti eri lähteistä. Sen ansiosta opiskelu ja itsensä ammatillinen kehittäminen voi tapahtua yhä enemmän työn ohessa. Yhä useampi työ vaatii elinikäistä oppimista, eikä opiskelua ole mielekästä sijoittaa sille varta vasten pyhitettyyn 3-6 vuoden jaksoon elämän alkupäähän.

Verkon ansiosta opiskelu voi tapahtua enemmän ”on-demand” – vastauksia ongelmiin etsitään silloin, kun ollaan projektin keskellä. Oppiminen on myös tehokkainta, kun opittua joutuu soveltamaan välittömästi työssään. Mitä luulet, korvautuvatko nykyiset jähmeät ”tutkinnot” ja ”kurssit” pienemmillä ja ketterämmillä moduleilla, joista voidaan remiksata erilaisia kokonaisuuksia kulloisenkin tarpeen mukaan?

Standardoidun opetuksen loppu

Personalized Learning Foundation on yksi yksilöllisen oppimisen äänitorvi. Sen mukaan tulisi jo tunnustaa, että luokkaopetuksen ”yhden koon” malli ei toimi. Meillä kaikilla on omat heikkoutemme ja vahvuutemme, mielenkiinnon kohteemme ja erilaiset tavat oppia. Yksi suurimmista turhautumisen aiheista perinteisessä luokkaopetuksessa on, että oppijat laitetaan yhteen muottiin: heikoimmat eivät pysy perässä ja lahjakkaat turhautuvat. Oppijoiden erikoisosaamista, harrastuneisuutta tai kiinnostuksen kohteita ei päästä hyödyntämään, jos omien reittien luomiseen ei tarjota mahdollisuuksia.

Sellainen standardisoitu ja tehdasmaiseksikin luonnehdittu opetus, jossa kaikki oppijat saavat samat materiaalit, vastaavat samoihin kysymyksiin, ja suljetaan samaan tilaan asiantuntijaopettajan hallinnoimaa tietoa pänttäämään, on tullut tiensä päähän. 1900 -luvulla tällainen ”tuotantolinja” saattoi vielä toimia, mutta nykyisen työelämän haasteisiin se ei enää valmista.

Tietoyhteiskunnassa luoviminen vaatii ennemminkin modernin diginomadin – knowmadin – ominaisuuksia: kykyä luoda tietoa yksin ja yhdessä, joustavuutta toimia eri konteksteissa ja ratkaista uusia ongelmia, käyttää kuhunkin tilanteeseen sopivimpia (digi)välineitä, luoda verkostoja ja hyödyntää niiden osaamista, jakaa tietoa, oppia elinikäisesti… Knowmad luo oman polkunsa, etsii tarvitsemansa resurssit ja välineet ja rakentaa verkostot ympärilleen. Mikä surullista, nykyisin monet ihmiset joutuvat kehittämään tällaisia taitoja pitkälti vapaa-ajallaan, kun niiden kehittymiseen ei satsata tarpeeksi virallisen opiskelun yhteydessä tai työpaikalla.

Monet puhuvat verkko-oppimisen yhteydessä oppimiskokemusten ”räätälöinnin aikakaudesta”, jolloin jokainen oppija voi oppia miten haluaa, missä haluaa, milloin haluaa. Tämä siis vastakohtana teollisuusyhteiskuntaan kuuluvalle standardoinnille ja liukuhihnatuotannolle, jossa koulu vertautuu tehtaaseen. Tässä yksi Sir Ken Robinsonin RSA -animate -klassikkovideo aiheeseen liittyen (videossa on paljon kiinnostavaa asiaa, mutta erityisesti 6.30min kohdalla päästään ongelmien ytimeen):

Mikä ihmeen PLE?

Mainio tapa oppimisen yksilöllisyyden lisäämiseen on henkilökohtainen oppimisympäristö, PLE. Nimensä mukaisesti  kukin oppija luo henkilökohtaisen oppimisympäristönsä omista tarpeistaan ja lähtökohdistaan käsin. Sen voi rakentaa erilaisista web 2.0 -välineistä, kuten blogit, wikit, uutissyötteet, sosiaaliset kirjainmerkkipalvelut, pikaviestimet (Twitter, Facebook) jne. Olennaista on, että oppija voi PLE:n yhteydessä asettaa omia tavoitteitaan, hallita omaa oppimistaan (sekä sisältöä että prosessia) ja valita tarpeisiinsa sopivimmat välineet.

Tässä muutamia esimerkkejä erilaisista henkilökohtaisista oppimisympäristöistä (nämä ja monia muita esimerkkejä löytyy tältä sivustolta):

Lopuksi vielä muutama sana omasta PLE:stäni. Ensinnäkin tästä blogista on muodostunut tärkeä osa omaa PLE:täni, vaikka se ei alunperin ole suunniteltu siihen tarkoitukseen. Miksi? Koska bloggaaminen (ulkoistaminen, selittäminen) on yksi parhaista tavoista oppia ja olla osa tietoa rakentavaa verkostoa. Muita olennaisia palikoita PLE:ssäni ovat mm. edellisessä artikkelissani käsitelemäni Diigo ja Evernote sekä monet tiedonhaku 2.0 -kirjassa käsittelemäni some-välineet.

PLE vs LMS

Ajatus henkilökohtaisesta oppimisympäristöstä nousi alunperin vastavoimaksi perinteisille oppimisympäristöille (Learning Management System = LMS), joita hallinnoidaan ylhäältä käsin ja joihin oppija joutuu sopeutumaan. LMS -ratkaisujen kuten Moodle (ks. kritiikkiä) ongelmana on, että niissä opiskelija ei ole täysivaltainen toimija vaan sivustakatsoja (esim. tehtävien palauttaja). Siksi ne tuntuvat etäisiltä, niihin ei sitouduta, eivätkä ne jää opiskelujen jälkeen käyttöön. Monet myös kokevat keskimääräisen LMS:n tylsäksi, epäinspiroivaksi ja hankalaksi käyttää.

Sellaista omistajuuden tunnetta ja ”tekemisen meininkiä”, mikä omaan PLE:hen liittyy, harvoin pääsee syntymään ylhäältäpäin sanellussa ympäristössä. Motivoinnin kannalta on tärkeää, että oppijat ”omistavat oman tilansa” ja voivat räätälöidä sen sisällön, ulkoasun ja toiminnot mieleisikseen. Ja tuo motivaatio on kaikki kaikessa, kertoo viime vuosien oppimistutkimus.

PLE ja WordPress

Yksi monipuolisimmista välineistä PLE:n rakentamiseen on WordPress, jonka laaja ja joustava ekosysteemi (yli 20000 teemaa & lisäosaa) antaa oppijalle lähes loputtomasti mahdollisuuksia ympäristönsä muokkaamiseen. WordPressiä ei voi verrata muihin blogialustoihin (Blogger, Posterous…), joiden mahdollisuudet ovat huomattavasti rajallisemmat. Se on aloittelijalle yhtä helppo, mutta tarjoaa edistyneemmälle ammattilaisen työvälineet (CMS).

WordPress voimaannuttaa sekä opiskelijat että opettajat. Yhtäkkiä kuka tahansa voi julkaista verkossa, toteuttaa ideoitaan ja räätälöidä täysin omanlaisensa sivuston – ilmaisilla työkaluilla ja vähällä vaivalla. Sen lisäksi, että WordPress:iä voi käyttää tukikohtana oman PLE:n rakentamisessa, sillä voi esim. tehdä sivuston tulevalle yritykselleen, luoda sosiaalisen yhteisön tai perustaa verkkokaupan. Koska alustasta on hyötyä töissä ja vapaa-ajalla, siihen on helppo sitoutua opiskeluidenkin yhteydessä. Kaikki tukevat toisiaan.

Ja kyllä, suuri osa tästä kaikesta ei vaadi koodaamista. Siksi sanonkin usein, että WordPress vapauttaa verkon nörttien hallinnasta sisällöntuottajille. Täällä vielä lisää syitä käyttää WordPress:iä.

Wordpress helpottaa myös yhtenäisen oppimisympäristön rakentamista. Yksi PLE:n rakentamisen ongema näet on, että siitä muodostuu helposti tarpeettoman kompleksinen, erillisten ja toistensa kanssa yhteensopimattomien palvelujen tilkkutäkki. WordPress on tässä mielessä joustava, sillä siihen saadaan integroitua erilaisilla lisäosilla lähes mikä tahansa some-palvelu. Esimerkiksi Campus 2.0 integroi blogit, wikit, vuorovaikutusseinät, dokumenttien jaon, yksityisviestit, Twitter/Facebook/Flickr/Youtube/??? -virrat ym. ryhmän yhteiseen työtilaan. Campus 2.0 on oppilaitoksen laajuinen some/mobiili -oppimisympäristö, johon sisältyvät kunkin opiskelijan omat PLE:t.

PLE, oppimisen flow ja huippukokemukset

PLE:hen liittyy luontevasti virallisen (tutkintotavoitteisen) ja epävirallisen (tapahtuu töissä, vapaa-ajalla..) oppimisen sekoittuminen. Monilla oppimisen huippukokemukset liittyvät nimenomaan vapaa-aikaan ja itse määriteltyihin tavoitteisiin. Oma kokemukseni on, että oppiminen on palkitsevinta silloin, kun siihen voi kytkeä omia projektejaan ja todellisen elämän ongelmiaan. Sen sijaan ulkoakäsin määritellyn opintosuunnitelman nieleminen tuntuu työltä ja maistuu puulta.

Parhaimmillaan PLE voi rakentaa siltoja virallisen ja epävirallisen oppimisen välille. Kun samoja some-välineitä käytetään sekä vapaa-ajalla, töissä että opiskelussa, eri elämänalueet saattavat alkaa ruokkia toisiaan hedelmällisesti. Monet opiskelijat tekevät opintojen sivussa (alansa) töitä ja usein he kaipaavat eniten apua juuri näihin työelämän haasteisiin. Portfolioon taas neuvotaan sisällyttämään myös vapaa-ajan projekteja, sillä ne ovat monesti kaikkein persoonallisimpia ja mielenkiintoisimpia.

PLE:ssä henkilökohtaisesti merkittävät sisällöt voi tuoda yhteen, liittyivätpä ne mihin tahansa elämänalueeseen. Mitä enemmän näitä sisältöjä voi kytkeä tutkintoon, sitä yksilöllisempää, mielekkäämpää ja motivoivampaa opiskelusta tulee.

Onko sinulla jo oma PLE? Tarvitseeko oppilaitoksesi apua PLE -ympäristöjen rakentamiseen tai niihin liittyvien toimintamallien kehittämiseen?

Suurin osa siitä tiedosta, minkä olen yliopisto-opinnoissani ahtanut päähäni, on jo kadonnut mielestäni. Kun tenttejä varten päntätty tieto oli oksennettu ulos, jäljelle jäi vähän. Tein toki muistiinpanot, mutta nyt paperit lojuvat vintillä mapeissa ja ovat  käytännössä käyttökelvottomia – tarpeellisen tiedon palasen löytämiseen voisi mennä tunteja. Ei taida olla kovin epätavallinen ongelma?

Olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos muistiinpanoni olisivat siinä digitaalisessa muodossa, jolla niitä nykyisin teen. Nykyisin en pänttää (tosielämässä ei ole tenttejä) vaan luen artikkelit vain kerran ja olen ottanut tavaksi tehdä samantien digitaaliset muistiinpanot pilvityökaluilla (Diigo / Evernote). Käytän Diigoa kaikkiin web -muistiinpanoihin ja Evernotea kaikkiin muihin muistiinpanoihin.

Kun tieto on pilvessä, minulla on aina tarvitessani nopea pääsy sen äärelle,  kiitos mobiililaitteiden ja tehokkaiden hakutoimintojen. Usein tiedon löytämiseksi riittää  mieleeni piirtynyt ”repaleinen kartta”, joka syntyy siitä, että on kerran lukenut ajatuksella sisällön (alleviivaukset) ja järjestänyt sen (avainsanoitus ym.).

Vaikka kaikki pilvessä oleva tieto ei olisi selvänä muistissani, se on hallinnassani: tarvitessani pystyn etsimään sen nopeasti käsiini ja soveltamaan sitä kulloinkin käsillä olevassa tilanteessa. Kokemukseni on, että fyysinen muistini on Diigon ja Evernoten ansiosta ikäänkuin laajentunut pääni ulkopuolelle, digitaaliseksi muistiksi. Mitä enemmän tähän työtapaan tottuu, sitä saumattomammaksi yhteys fyysisen ja digitaalisen muistin välillä muuttuu.  Ei ole niin väliä, missä tieto sijaitsee, kunhan se on nopeasti käytettävissä.

Pystyn nykyisin hallitsemaan suurempia tietomassoja nopeammin ja tehokkaammin kuin aiemmin. Kaikki minulle tärkeät tiedot, ajatukset, keskustelut, inspiraation lähteet, referenssit ym. ovat aina käsilläni, valmiina käyttöön. Kun joudun käyttämään vähemmän energiaa muistamiseen, jää minulla enemmän voimavaroja korkeammille mielen toiminnoille. Olen luovempi ja saan aikaan enemmän.

Tässä mielessä allekirjoitan edellisessä artikkelissani esittelemäni professori Mitran väitteen, että nykyisin olennaisempaa on saada tieto käytettäväksi eri tilanteissa kuin säilöä sitä pään sisään.

Henkilökohtainen digitaalisen tiedon pankki

On täysin eri asia hakea tietoa netistä yleensä kuin hakea sitä omasta henkilökohtaisesta tietopankistaan (ks. myös ”oma tila”). Henkilökohtaiset digimuistiinpanot ovat relevantteja omien tavoitteiden kannalta ja ne on järjestetty oman ajattelun lähtökohdista. Siksi ne ovat erityisen merkityksellisiä tekijälle itselleen. Google taas ei ymmärrä merkityksenantoa ja siksi relevantin tiedon hakemiseen netistä voi kulua paljon aikaa.

Omaan tietopankkiin kytkettynä hakukone sen sijaan on uskomattoman tehokas. Koska materiaali on ennalta tuttua, sen löytämiseksi riittää usein pelkkä aavistus, ajatuksen aihio tai intuitio. Jos pienikin repale web-sivusta on jäänyt mieleen (aihe, avainsana, fraasi, kirjoittaja, sivusto tms), sen löytää yleensä melko vähäisin ponnistuksin. Minulla kertyy Diigo -kirjastooni useita tuhansia linkkejä vuodessa ja silti onnistun seulomaan hakutoiminnoilla tietomassasta täysosumia.

Mitä enemmän kiinnittää huomiota tietopankkinsa järjestämiseen (avainsanoitus!), sitä helpommaksi tekee työnsä myöhemmin, kun haluaa palata muistiinpanoihin. Muutama osuva avainsana, alleviivaus ja lyhyt linkin kuvaus antavat hakutoiminnoille sopivasti tarttumapintaa. Kannattaa jo muistiinpanovaiheessa ennakoida tiedon myöhempää löytämistä (muutoinhan työssä ei ole oikein pointtia!). Kun näkee alussa vähän vaivaa, siitä on myöhemmin suuri hyöty.

Tavoitteena tulisi olla tietomassan saaminen hyötykäyttöön, ei pelkästään sen dokumentoiminen (ajanhukkaa!). Muistiinpanojen tekeminen välittömästi lukuhetkellä voi vaatia alussa itsekuria, mutta sen saa kyllä nopeasti rutinoitua. Motivaatio kasvaa, kun huomaa työntekonsa tehostuvan ja ajan säästyvän pitkällä tähtäimellä.

Seulo tietotulvasta olennainen

Henkilökohtainen tietopankki auttaa toimimaan tietotulvan keskellä. Siihen suodattuu ja tiivistyy olennainen. Esimerkiksi Diigossa näkee kätevästi yhdellä silmäyksellä useista lähteistä tekemänsä muistiinpanot (alleviivaukset, muistilaput), jolloin keskustelun pääpointeista saa kokonaiskuvan nopeasti. Diigon avulla on helpompi nähdä laajempia kokonaisuuksia (ks. kuvakaappaus) ja hallita suuria tietomassoja.

Aloitan jokaisen blogiartikkelini kirjoittamisen siitä, että käyn läpi aiheeseen liittyviä muistiinpanoja Evernotesta ja Diigo-kirjastostani. Tällöin minun ei tarvitse lähteä tyhjältä pöydältä, vaan voin käyttää hyväksi verkkoresurssit ja päässäni pidemmällä aikavälillä muhineet ajatukset, joista suuri osa olisi muutoin unohtunut. Prosessissa vasta nupuillaan olevista ideoista pääsee kehittymään ”oikeita ajatuksia”, eivätkä ne kuihdu pois matkan varrella. On tavallista, että muistiinpanoja myöhemmin silmäillessään mieleen nousee uusia oivalluksia tai jopa kirjoituksen punainen lanka. Tässä yksi video Evernoten käytöstä luovassa työssä:

Muista kaikki – milloin vain, missä vain.

Kun muistiinpanot tekee pilveen (Evernote, Diigo, Google Drive…), ne ovat käytössä milloin vain, missä vain ja miltä tahansa laitteelta. Älypuhelin tai tabletti on aina käsillä ja heti käyttövalmis. Tässä asiassa on kaikki kaikessa, että työnkulku on mahdollisimman saumaton. Ihminen on laiska ja muistiinpanot jäävät tekemättä, jos se on liian vaivalloista. Ajatus digitaalisesta muistinjatkeesta konkretisoituu parhaiten laitteella, joka on kuin ”ruumiin jatke”.

Usein luovat ideat syntyvät tilanteissa, joissa emme ole työpisteen ääressä. Mieleen juolahtaa asioita kävelyllä, päivän aikana käydyissä keskusteluissa, bussissa blogikirjoitusta lukiessa jne. Jos näihin hetkiin ei tartu, eikä niitä laita muistiin, ne katoavat nopeasti. Ajatukset ovat kuin pilviä, jotka lipuvat mieleen yhtä ennakoimattomasti kuin poistuvat sieltä.

Varsinkin nykyisen informaatiotulvan keskellä yhden ajatuksen korvaa nopeasti jokin toinen ärsyke. Ja kun vihdoin istuu taas koneen ääreen, mieli menee täydelliseen jumiin, eikä synny riviäkään käyttökelpoista tekstiä. Tuttua?

Tästä syystä luovan työn oppaissa neuvotaan pitämään muistikirja aina mukana. Tavoite on, että arjen oivallukset eivät valu hukkaan ja ajattelu kehittyy. Digiaikana tähän tarkoitukseen ei kannata enää käyttää kynää ja paperia. Niillä havainnot ja ajatukset on kyllä helppo kirjata ylös, mutta syntyvistä paperipinoista et tule myöhemmin löytämään mitään (voit toki skannata ne Evernoteen, joka tunnistaa sanat kuvistakin). Eikö muistiinpanojen tekemisen hyöty kuitenkin konkretisoidu vasta muistiinpalautusvaiheessa?

Tehtyään pilvimuistiinpanoja jonkin aikaa huomaa, että menneeseen ei ole paluuta. Muutos on järisyttävä. Oma työntekoni ja oppimiseni on tehostunut dramaattisesti. Ihmettelen välillä, miten olen pystynyt elämään ilman näitä arkisia työkalujani . Millaisia kokemuksia sinulla on pilvityökalujen käytöstä?

Ps. Jos haluat oppia konkreettisella hands-on kurssilla, miten rakentaa oma digitaalisen tiedon hallinnan workflow tiedonhankinnasta sen muistiinpanemiseen ja jakamiseen tiimisi kanssa, tervetuloa työ 2.0 -kursseilleni! Voit myös ladata aiheeseen liittyen ilmaisen eKirjani ”Tiedonhaku 2.0″

Uudessa informaatiotaloudessa asiantuntemus on vähemmän faktojen ahtamista päähän ja enemmän sitä, että osaa hankkia käsiinsä kunkin ongelman ratkaisuun tarvittavan tiedon ja soveltaa sitä luovasti. Koulutusjärjestelmän tulisi muuttua tähän suuntaan. Stephen Downesin sanoin: ”koulutusta ei ole enää mieltä ajatella joksikin, joka annetaan meille vaan jonka luomme itse”. Seuraavassa videossa kouluttaja Will Richardsonin visio tarvittavasta muutoksesta:

Elinikäinen oppija pärjää

Maailma muuttuu yhä nopeammin ja hankkimimmalle taidoilla on lyhyempi käyttöikä. Vielä 1900 -luvulla tutkinnon aikana hankittu osaamispaletti saattoi riittää hyvässä lykyssä koko elämäksi. Uudesta oppimisen kulttuurista kirjan kirjoittanut John Selly Brown väittää, että nykyisin työelämässä vaadittavat taidot päivittyvät 5-10 vuoden välein. Siksi se koulutusjärjestelmäämme sisäänkirjoitettu ajatus, että opiskelu sijoittuisi elämän alkuun ja näillä taidoilla selvittäisiin koko työurasta, ei ole enää uskottava. Asiantuntijatyön haasteista selviytyminen vaatii jatkuvaa uuteen sopeutumista ja elinikäistä oppimista.

Sillä, että on askelen edellä muita, on ratkaiseva merkitys innovaatioihin perustuvassa taloudessa. Markkinapaikalla ei selviä, jos tulee vähän jälkijunassa. Nokia yritti palauttaa johtajuutensa markkinoilla tuotteella, jonka ekosysteemi oli kehittymätön kilpailijoihin nähden, kuinka kävi?

Tällaisessa maailmassa olennaisempaa on pysyä ajan tasalla, vainuta heikot signaalit ja toimia luovasti vasta nupuillaan olevan tiedon varassa. Tämä on vastakohta olemassaolevan tiedon mieleenpainamiselle, jota koulutusjärjestelmä perinteisesti on korostanut. Meitä koulutetaan edelleen tulemaan askel jäljessä, ei askel edellä.

Älä kysy, jos vastauksen löytää Googlesta!

Älä kysy kysymyksiä, joihin Google -haku voi antaa suoraan vastauksen. Tai jos kysyt, niin anna opiskelijoiden käyttää nettiä asian selvittämiseen. Parempi kuitenkin kysyä asioita, joiden ratkaisemiseen netti tarjoaa resursseja, mutta ei valmista vastausta (vrt. tosielämän ongelmat). Näin kehottaa Will Richardson mainiossa TED-kirjassaan ”Why School?” (2012).

Nykyään kannamme taskussamme laitteita, joiden avulla meillä on pääsy lähes kaiken kuviteltavissa olevan tiedon äärelle. Kun tieto löytyy taskusta, miksi käyttää enää voimavaroja pänttäämiseen ja tiedon päässä pitämiseen (vinkki: ”koetta varten” ei ole oikea vastaus)?  Konekin osaa tiedon säilyttämisen ja tekee sen paremmin kuin ihmisaivot.

Tässä suhteessa on tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä suuri muutos. Tietotyöläisiä tutkinut Robert Kelley kysyi, kuinka suuri osa heidän käyttämästään tiedosta oli heidän ”päänsä sisällä”. 1986 vastaajat vielä kokivat, että suurin osa (75%). Vähitellen muistiinpainamisen tarve on laskenut niin, että 1997 lukema oli 15-20% ja 2006 vain 8-10%.

Kehityksestä huolimatta koulussa kysytään edelleen usein asioita, jotka olisi helppo selvittää teknologian avulla (ja samalla estetään teknologian käyttö). Ei ole tätä päivää sulkea ihmisiä luokkahuoneisiin ja kieltää heiltä netin käyttöä, kun he luokan ulkopuolella googletaisivat ratkaisut kysymyksiin parissa sekunnissa. Olisiko jo aika esim. ottaa netti avuksi yo-kirjoituksiin, kuten Tanskassa on jo tehty?

Onko tieto käytettävissä vasta ihmisen muistissa?

Petri Riikonen esitti Richardsonille hyvän vasta-argumentin tiede -lehden blogissa. Hän huomauttaa, että vasta ”ollessaan jonkun ihmisen muistissa tieto on varsinaisesti käytettävissä. Netti on vain tiedon varasto”. Siksi hän on tyytyväinen, että on joutunut pänttäämään kouluaikoina.

Kyllä, ajattelu onkin hankalaa ilman mitään pohjatietoja. Mieleenpainamisvaihetta ei voi täysin ohittaa, mutta silti väittäisin, että painopisteen tulisi nykyisin olla enemmän uuden luomisessa.

Kun rakentaa ymmärrystään verkkoa apuna käyttäen, tietämisen ei tarvitse olla aukotonta vaan se täydentyy jatkuvasti. Kysymykset ohjaavat ajattelua. Ajatus pohjatiedoista, jotka pitää olla hallussa ennen koko on touhuun ryhtymistä, on halvaannuttava.

On parempi heittää ihminen mahdollisimman varhain toiminnan keskelle. Eihän lapsillekaan opeteta ensin ”pohjatietoja kielestä” vaan he oppivat sen yksinkertaisesti käyttämällä sitä arkisissa tilanteissa – ensin kömpelösti ja vähitellen yhä hienostuneemmin. Hieman samaan tapaan ymmärrys rakentuu verkossa navigoidessa, kun mielessä oleva ja verkossa oleva käyvät vuoropuhelua.

Tällä tavoin tietoa rakennetaan työelämässäkin. Useimpiin ongelmatilanteisiin ei ole valmiita vastauksia. Nopeinta on tutkia asiaa netistä, kysyä kaverilta, täydentää ja vähitellen rakentaa ymmärrystä tarjolla olevista rakennuspalikoista. Kyse on luovasta ongelmanratkaisusta.

Tulevaisuudessa luovuuden vaatimus korostuu entisestään, kun ihmiset alkavat kilpailla työmarkkinoilla robottien kanssa (jopa lehtijuttujakin kirjoittavat nykyisin robotit). Monet mekaaniset tehtävät ovat jo korvautuneet koneilla: kirjastossa on lainausautomaatti, pankkivirkailijan korvasi ottomaatti, kaupan kassalle tulee maksuautomaatti. Ihmiseltä vaaditaan työelämässä yhä enemmän osaamista sekä kykyä työskennellä ilman valmiita nuotteja.

”Tietäminen on todennäköisesti kohta vanhentunut ajatus”, sanoo NewCastlen yliopiston professori Sugata Mitra. ”Asioista otetaan selvää itse tilanteessa. Opettajan tehtävä on johdattaa oppijat oikeiden kysymysten äärelle. Hänen ei tarvitse antaa vastauksia – vastauksia löytyy joka puolelta (netistä). Vuosikausia tutkimus on osoittanut, että oppijat, jotka löytävät vastaukset itse muistavat ne paremmin kuin jos ne olisi tarjottu heille valmiina”. Mitra esittää ajatuksiaan seuraavassa videossa, jossa monet vaikuttajat Seth Godinista lähtien pohdiskelevat oppimisen tulevaisuutta:

Muistin laajentaminen digivälinein

Tietotyön vaatimukset kasvavat, mutta onneksi on digivälineitä, joilla työskentelyään voi tehostaa. Tiedonhaku 2.0 -eKirjassani olen kuvannut uusia tiedon hankinnan tapoja sosiaalisen median avulla. Tiedonhaku on kuitenkin vasta puoli ruokaa. Toinen puoli on tiedon hallinta digivälinein: muistiinpanot pilvityökaluilla, suurten tietomassojen järjestäminen ja olennaisen nopea löytäminen. Yhdessä nämä muodostavat tietotyöläisen digitaalisen workflow:n (jos haluat tehostaa digityönkulkuasi, katso nämä kurssit).

Käyttämällä älykkäästi web 2.0 -välineitä muistia on mahdollista jatkaa tai laajentaa. Siinä missä fyysinen muisti loppuu, digitaalinen muisti jatkuu. Parhaassa tapauksessa siirtymä on saumaton. Kokemukseni on, että oikeilla välineillä ja strategioilla voi merkittävästi parantaa tietotyön tuottavuutta. Seuraavassa artikkelissa lisää näistä asioista!

Koulutusteknologian alan keskustelu käy vilkkaana ja se vilisee termejä kuten MOOC, Flipped Classroom, PLE, PLN, konnektivismi, sosiaalinen oppiminen, mobiili oppiminen, BYOD, pilvityö, uuden vuosituhannen taidot jne. Mistä näissä kaikissa on kyse? Ja ennenkaikkea, millaisen kokonaisvision tästä sekametelisopasta voi muodostaa?

Aloitan tässä artikkelisarjan, jossa hahmottelen oman visioni ja yritän saada palapelin palaset loksahtamaan paikoilleen. Mitä siis on oppimisen tulevaisuus?

MOOC: Massiivisten avointen verkkokurssien tsunami 2012

Bill Gates ennusti jo 2010, että ”viiden vuoden päästä maailman parhaat luennot löytää ilmaiseksi netistä. Se tulee olemaan parempi kuin yksikään yliopisto.” Gatesin ennustuksen toteutuminen ei ole niin kaukana kuin arvaisi.

Viimeisen vuoden aikana maailman huippuyliopistot ovat kilvan avanneet verkossa oviaan miljoonille oppijoille: Edx, Coursera, Udacity… Mikä parasta, nämä MOOC:it ovat kaikille avoimia ja ilmaisia. Osansa kehityksessä on Salman Khanilla, jonka 2006 perustama voittoa tavoittelematon verkkokoulu Khan Academy on kerännyt lähes 200 miljoonaa videoiden katselukertaa Youtubessa – melkoinen saavutus huomioonottaen, että Khan Academy oli pitkään vain yhden miehen yritys. Tässä tuoreimman MOOC -aloitteen, Edx (Harvard, MIT, Berkeley), esittelyvideo:

Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitos järjesti keväällä 2012 Suomen ensimmäisen MOOC:in. Kesällä aihe puhutti jo valtamediassakin, kun NYT-liitteessä kysyttiin, onko yliopistojen aika kohta ohi (NYT: ”Yli Yliopistosta”). Ohi tai ei, seuraavan kymmenen vuoden sisällä koulutusjärjestelmämme voi muuttua perinpohjaisesti. Vielä tällä hetkellä on suuri kysymysmerkki, miten Suomessa kehitykseen reagoidaan.

Jo ilman virallisten instituutioiden mukaantuloa oppimisen mahdollisuudet verkossa ovat räjähtäneet: blogosfääri, Wikipedia, YouTube ym. täyttyvät valtavaa vauhtia tiedosta ja tutoriaaleista (myös laadukkaista sellaisista). Kun tähän vielä yhdistetään työelämän muutokset, voidaan sanoa, että meneillään on oppimisen vallankumous, missä se mitä tarkoitamme ”koulutuksella” on saamassa ihan uusia määreitä. Jos haluat ymmärtää paremmin käynnissä olevaa muutosta, suosittelen liittymään 8.10.2012 alkaneelle MOOC -kurssille Current/Future State of Higher Education.

Web 1.0 vai Web 2.0 -oppimista?

Vaikka arvostettujen yliopistojen miljoonasatsaukset avoimiin verkkokursseihin ovat iso edistysaskel, ne eivät ole säästyneet kritiikiltä.  Dan Butin kirjoittaa eLearn -lehdessä, että suuri osa massiivisista verkkokursseista edustaa vanhanaikaista web 1.0 -oppimista web 2.0 -maailmassa. Hän lohkaisee, että ”niin kauan kuin kurssit ovat luento / opettajalähtöisiä eivätkä oppijalähtöisiä, ainoa erotus entiseen on, että opiskelijat nukahtavat näyttöpäätteen edessä tylsyyteen nopeammin kuin luentosalin penkeillä”. Tästä kertoo mm. kurssien alhainen loppuunsuorittamisprosentti.

Pelkkä luentojen lataaminen verkkoon ei nostakkaan oppimisen laatua, vaan ainoastaan avaa sen useampien ulottuville. Kyse voi edelleen olla ylhäältäpäin kontrolloidusta ja yksisuuntaisesta sisällön jakelusta, joka ei oikein enää ole tätä päivää.

Kun puhutaan ”uuden vuosituhannen taidoista”, keskiössä on oppija, joka etsii itse tiedon, tulkitsee sitä kriittisesti ja soveltaa luovasti. ”Sosiaalisella aikakaudella” tähän voisi vielä lisätä, että oppija rakentaa tietoa vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja aktiivisena osana verkostoa.

Toisin sanoen oppimisprosessia tulisi korostaa sen sijaan että tarjotaan valmiita sisältöjä, joita oppijoiden odotetaan painavan mieleensä. Sosiaalinen media tarjoaa tähän tarkoitukseen parempia rakennuspalikoita (tässä oma some-ratkaisuni).

Käänteinen oppiminen (flipped classroom)

Samalla kun MOOC -aalto on vyörynyt eteenpäin, on kasvanut puhe ”käänteisestä oppimisesta”, jota esim. Khan Academyssä sovelletaan. Idea on, että oppijat katsovat video-oppimateriaalin ennalta omalla ajallaan ja tulevat tunnille keskustelemaan ryhmissä, esittämään kysymyksiä ja ratkomaan ongelmia yhteistyössä. Kun opettajan ei tarvitse enää huolehtia sisältöjen siirtämisestä, hän voi vapautuvalla ajalla tarjota esimerkiksi yksilöllisempää tuutorointia ja tosielämän ongelmiin liittyviä tiimityötehtäviä.

Monet pohtivat, onko luennoinnissa enää mitään järkeä, kun opiskelijan on videoiden avulla helpompi tutustua materiaaleihin omassa tahdissaan ja aikataulussaan. Videossa voi pitää taukoja, kelata eteenpäin tylsien horinoiden kohdalla ja palata tärkeisiin kohtiin. Opiskelija voi keskittyä paremmin siihen, mitä haluaa tietää. Faktahan on, että luennosta jää vähän muistiin – tietoa tulee välillä liian nopeasti ja välillä liian hitaasti ja se tuppaa unohtumaan muutaman päivän sisällä.

Käänteisen oppimisen keskiössä on aktiivinen oppija (professori Eric Mazuri aiheesta), joka ei tyydy panemaan tietoa muistiin vaan alkaa välittömästi soveltamaan sitä. Jos vielä opiskelijoille annetaan mahdollisuuksia liittää tietoa henkilökohtaisiin kokemuksiin, projekteihin ja tavoitteisiin, oppimisen lomaan alkaa hiipiä omistajuuden tunne ja sitä kautta motivaatio. Toiminta sähköistyy. Luokasta tulee paikka aktiiviselle vuorovaikutukselle, ei passiiviselle ja hajamieliselle päiväunelmoinnille.

Käänteistä oppimista on innostuttu kokeilemaan Suomessakin. Esimerkiksi tulevissa somy-roadshow -tapahtumissa intro jätetään pois ja materiaalit on siirretty nettiin, jossa niihin voi tutustua etukäteen ennen tapahtumaa. Näin itse tapahtumassa jää enemmän aikaa  tekemiselle (työpajat) ja vuorovaikutukselle. Ehkä keskustelu myös on hedelmällisempää, jos ideat ovat saaneet muhia hetken osallistujien päässä. Toinen käytännön kokeilu on parhaillaan käynnissä Voionmaan lukiossa matematiikan kurssilla. Kurssin opettaja Sirpa Suontausta kokee, että mahdollisuus edetä yksilöllistä tahtia on hyödyttänyt etenkin lahjakkaita opiskelijoita, mutta toisaalta korkeampi itseohjautuvuuden vaatimus on joillekin opiskelijoille haastava.

Uutta luova oppimisprosessi, ei valmis sisältö

Vaikka käänteinen opetus sai alkunsa verkkoteknologiasta, puhe siitä kääntyy kuitenkin nopeasti toimintamalleihin ja opetuskulttuurin muutokseen. Tähän liittyy myös käänteisen oppimisen kritiikki.

Harvardin professori Chris Dede näkee, että käänteinen oppiminen on ihan hyvä idea silloin, jos tarkoitus on oppia valmiiden esitysten pohjalta. Ongelma on, että oppimisen lähtökohta on siinä edelleen valmiiksi pureskeltu sisältö, ei tekemällä oppiminen. Jos tavoitteena on, että opiskelijat luovat, osallistuvat ja tuottavat aktiivisesti – mitä heiltä työelämässäkin vaaditaan – eikö passiivinen omaksumisvaihe voisi olla vähemmän dominoivassa roolissa?

Myös Cathy Davidson pitää opetuksen kääntämistä edistysaskeleena, mutta ei usko sen vielä valmistavan opiskelijoita työelämän haasteisiin. Hän viittaa australialaiseen tutkimukseen, joka ennustaa, että 65% nykyteineistä päätyy töihin, joita ei ole vielä edes olemassa. Vaihtelevat työtilanteet vaativat improvisointikykyä ja käytännössä uusia taitoja kartutetaan koko työuran ajan. Tällöin kaikkein tärkeimmäksi nousevat oppimiseen liittyvät metataidot (erit. digitaidot!) ja ”oppimaan oppiminen”.

Suurempi muutos!

Käänteinen oppiminen on mielestäni kokeilemisen arvoinen idea, mutta yhdyn myös ylläoleviin kritiikkeihin. Tarvitaan perustavanlaatuisempia muutoksia – pelkkä videotehtailu ja niiden massajakelu ei riitä.

Mallia voisi ottaa informaalista, vapaa-ajalla, töissä ja (sosiaalisen) median kautta tapahtuvasta oppimisesta, joka on lähtöisin yksilöllisistä tarpeista, sisäisestä motivaatiosta ja liittyy sosiaalisiin verkostoihin. Opiskelijoilla tulisi olla vastaavia kokemuksia virallisissakin oppimisympäristöissä. Seuraavassa mainio Digital Media Learning Hub -tutkimusryhmän tuottama video, jossa visioidaan, miten oppimiseen liittyvistä instituutioista tehdään paikkoja, joissa innostus, luovuus ja vuorovaikutus kukoistavat:

Tulevissa artikkeleissa lisää ajatuksia näistä aiheista! Silloin tarkastelun kohteena ovat mm. PLE, PLN ja konnektivismi.

Piditkö lukemastasi? Tilaa tämä blogi + hyödyllisiä resursseja sähköpostiisi: 

Nykyisin työnantajat ovat yhä vähemmän kiinnostuneita tutkinnoista ja sertifikaateista ja enemmän todellisista taidoista ja työkokemuksesta. Tehokkain tapa antaa konkreettista näyttöä osaamisestaan on oma (asiantuntija)blogi tai ePortfolio.

Sertifikaateista todelliseen osaamiseen

Miksi työnantaja enää luottaisi tutkintoihin? Jo pitkään on valiteltu, miten yliopistot ovat muuttumassa ”tutkintotehtaitaiksi”, jotka suoltavat maistereita ulos liukuhihnalta, koska rahoitusta myönnetään valmistuneiden määrän mukaan. Monet työnantajat myös kokevat, että opinnoissa hankitut tiedot ja taidot eivät välttämättä vastaa niitä, mitä työelämässä tarvitaan.

Inside HigherEd julkaisi taannoin räväkän jutun tutkintojen arvon laskusta, jonka mukaan ”tutkinnot lähinnä palvelevat yrityksiä välineenä, jonka avulla hakijamääriä kavennetaan karsimalla muodollisesti epäpätevät hakijat. Tähän tarkoitukseen järjestelmä on kallis ja tehoton.”

Nykyisin pelkkä tutkintopaperi riittää harvoin vakuuttamaan työnantajaa. Se kertoo vähän henkilön todellisista taidoista.

Verkko-opiskelu ja vaihtoehtoiset reitit

Samaan aikaan verkko-opiskelu on alkanut tarjota vaihtoehtoisia reittejä osaamisen kartuttamiseen. Viimeisen vuoden aikana on kohuttu ”massiivisista verkkokursseista” (MOOC  = Massive Open Online Course), joiden odotetaan vetävän miljoonia aikuisopiskelijoita globaalisti. Laadukasta oppimateriaalia on toki ollut verkossa jo aiemmin (esim. lynda.com), mutta maailman huippuyliopistojen (Harvard, Standford, MIT…) liittyminen tarjontaan on niin sanotusti ”räjäyttämässä pankin”. Tässä MOOC -pioneeri George Siemensin haastattelu, josta saa kuvaa viime vuosien kehityksestä:

Verkko-opiskelu harvoin johtaa viralliseen tutkintoon, mutta todellisen osaamisen kasvun kannalta se voi olla jopa tehokkaampaa. Itse koen, että olen oppinut viime vuosina verkon kautta enemmän kuin korkeakoulussa aikoinaan. Tällainen osaaminen pitää kuitenkin todistaa ulkomaailmalle jollain muulla tavalla. Onlinecolleges.net tarjoaa tähän joitakin vinkkejä.

Kuinka ”myydä” oma epävirallinen osaaminen?

Viime vuosina työmarkkinat ovat muuttuneet yhä epävarmemmiksi ja lyhyitä toimeksiantoja suositaan. Kehityksen voi olettaa voimistuvan entisestään. Joidenkin ennusteiden mukaan freelancereiden määrä tulisi nousemaan jopa niin tuntuvasti, että 2020 enemmistö tarjoaisi työpanostaan itsenäisesti (esim. työvoimanvälitysfirman kautta tai yksityisyrittäjänä).  Tulevaisuudessa yhä useammin jokaista projektia varten kootaan sopiva tiimi ja suurempi osa töistä on keikkaluonteisia.

Kun työt koostuvat useista puroista (asiakkaista, projekteista, keikoista), oman osaamisen ”myyminen” tulee yhä tärkeämmäksi – jokainen asiakas pitää ansaita jotenkin. Edellisessä artikkelissani kuvasin, miten sosiaalinen media (esim. LinkedIn, Twitter) helpottaa sopivien osaajien löytämistä ja on siksi kasvamassa merkittäväksi rekrytointikanavaksi. Vielä tärkeämpi on kuitenkin oma blogisivusto, jossa sisältöä ja syvyyttä voi olla huomattavasti enemmän.

Blogi on uusi ansioluettelo

Blogi antaa paljon täydemmän kuvan sinusta ja osaamisestasi kuin perinteinen ansioluettelo. Mikään muu kanava ei tarjoa työnantajalle niin paljon tietoa niin nopeasti ja helposti. Asiantuntijablogista käyvät ilmi osaamisesi, kokemuksesi ja vuorovaikutustaitosi. Sinun tuottamasi sisältö kertoo paljon enemmän ajattelustasi ja todellisesta osaamisestasi kuin kliseiset korulauseet työhakemuksessa ja liitteenä oleva CV.

Missään muussa kanavassa et voi myöskään hallita yhtä hyvin verkkonäkyvyyttäsi. Sosiaalisen median profiilit ovat tärkeitä, mutta niissä toimit palveluntarjoajan ehdoilla. Et voi muokata niitä mielesi mukaan etkä ennustaa, miten ne tulevat muuttumaan (tai onko niitä edes olemassa ensi vuonna). Luontevimmin ne toimivat ”sisäänheittäjinä” omalle blogisivustollesi, jota hallitset itse.

Jos haluat tehdä sivuston ammattimaisesti ja hallita koko brändiä – sisältöä, ulkoasua ja toimintoja – suosittelen käyttämään alustana WordPressiä. Kun asennat WordPressin omalle palvelimelle, voit räätälöidä sivuston mieleiseksesi ja muokata pienimpiäkin yksityiskohtia (tarvitsetko apua? Ota yhteyttä).

Portfoliotyö osana tutkintoa

Mikäli blogien ja portfolioiden merkitys työelämässä kasvaa, eikö olisi perusteltua sitoa niitä myös enemmän osaksi opiskelua? Usein portfolion tekeminen jää opiskelijan omalle vastuulle eikä sitä ole kytketty opetussuunnitelmaan. Kursseja suunnitellaan harvoin siitä näkökulmasta käsin, että niiden aikana syntyisi konkreettisia tuotoksia, joita opiskelija voisi näyttää potentiaalisille työnantajille. Eikö tavoite kuitenkin pitäisi olla, että opiskellaan ”oikeata elämää” varten ja tuotetaan ”oikeata sisältöä oikealle yleisölle”?

Käytän itse paljon blogeja opetuksessani ja olen huomannut, että työskentely oman blogin parissa lisää tuntuvasti opiskelijoiden motivaatiota. Blogin suunnittelussa voi käyttää omaa luovuuttaan, ilmentää henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteitaan ja asettaa omia tavoitteitaan. Blogi on opiskelijan ”omaa tilaa”, jossa on luonteva yhdistää virallista opiskelua ja muita elämänalueita (avoin oppiminen).

Jokainen blogi-portfolioon lisätty tuotos on askel, joka vie lähemmäs omaa unelmien uraa. Siten portfoliotyö voi lisätä opiskelun pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta. Itse näen, että blogityöskentely kannattaisi sitoa osaksi koko opintopolkua, kuten tässä hankkeessa. Tällöin opiskelijoilla olisi enemmän aikaa kehittyä bloggaajina ja valmistuessaan heillä olisi esittää todellisia näyttöjä osaamisestaan.

Mitä mieltä itse olet, onko blogi perinteisiä keinoja parempi tapa näyttää tekijänsä todellinen osaaminen? Kannattaisiko portfoliotyötä sitoa enemmän viralliseen tutkinto-opiskeluun?